Päivää!

First topic message reminder :

Niin että päivää kaikille.

Tässä on kaunis sunnuntaipäivä menossa. Minä olen kiillottanut täysin mustuneita hopealusikoita edesmenneen veljeni keittiön kaapista.
Meneehän tämä pyhäpäivä silläkin tavalla.
Pohdiskelen vaan, miten suojaisin lusikat, kun ne pakkaavat tummumaan käytön puutteessa. Kahvilusikat on itsekullakin käytössä, mutta kukapa nyt tarvitsee hopeisia puurolusikoita erityisen kiivaasti! Poikasmies nyt ei ainakaan. Kamala homma niissä. Onneksi on se savipitoinen puhdistusaine, joita saa ostaa markkinoilta ja myyjäisistä. Sillä aika hyvin saa tummuneet kohdat sulamaan. Hopeankiillotusaineet eivät pure ainakaan helposti pahasti  mustuneisiin kohtiin.

Hyvä neuvo on tietysti se alumiinin kanssa keittäminen, mutta ei ole sellaista kattilaa, jonka raaskisin pilata. Eikä muuten mitään alumiiniakaan, sillä sekin menee pikimustaksi, kokeltu on. Yksi katkennut alumiinilusikka minulla oli tähän varattuna vuosia, mutta se on jo  kadonnut maailman myrskyissä.

Olet varmaankin tehnyt minkä olet parhaaksi nähnyt tässä
tilanteessa! Varmaan miehesikin tuntee itsensä rauhallisemmaksi
kun saa heti vastaukset kysymyksiinsä, eikä tarvitse arvailla ja
olla huolissaan.
Toivottavasti voit itse levätä ja kerätä voimia niin eiköhän tämänkin
tiellä olevan muhkuran yli päästä!
Myötätuntoisin ajatuksin / kaima

MdK kirjoitti:

Minusta tuntuu että HUS:issa ja varmaan terveyskeskuksessakin
on osoitteet ja puhelinnumerot johonkin vertaistukiryhmään,

Huomenta.
Minusta tuntuu, että tämä kirjoituspalsta on paras vertaistukiryhmä, kiitokset myötäelämisestä.

Isäntä on nyt sairaalassa tutkimuksissa, nukkunut yön hyvin, on tiputuksessa, ei osaa sanoa vielä, milloin kotiutetaan. Aamuhan on vasta alkanut. Minä olen nukkunut hyvin ja olen levollisella mielellä, sillä keskusteltuani hoitohenkilökunnan kanssa saan uskoa, että olen tehnyt oikein sen minkä olen voinut.
Nyt mietin, miten tämän päivän käytän. Huomasin, että en ole tehnyt ruokaa moneen päivään, koska kaikkea on jääkaapissa. On varmaan tehtävä inventaario ja tarkistettava, onko joku annos jo mennyt homeeseen.

 

Tänään tutustuimme Peijaksen sairaalan eri osastojen odotustiloihin. Istuimme varmaan viidessä eri aulassa ja odotimme pääsyä kokeisiin tai lääkärille. Keuhkolääkäri ja kaksi kirurgia, verikokeet kaksi kertaa. Siinä sitten meni melkein 5 tuntia. Lopuksi mies jäi osastolle ja minä tulin kotiin.
Ei sen valmiimpaa tietoa, kuvat keuhkosta - minusta kauheat, mutta lääkäri suhtautui toiveikkaasti. Syömättömyys ja ruokahaluttomuus ei heitä tuntunut vaivaavan, jos kerran pystyy juomaan nestettä. Joka tapauksessa hän on nyt tiputuksessa ja saadaan estettyä kuivuminen. Toivottavasti antavat jotain ravintoliuosta. En tiedä, kuulen huomenna.
Mainitsin tuossa edellisessä viestissäni, että hän söi lautasellisen keittoa. Sen jälkeen on syönyt vielä toisenkin. Koko tällä viikolla ei mitään muuta kuin juonut mehua, kahvia ja maitoa. Yhden sokeripalan kokoisen leipäkuution.
Ruuan tuoksukin etoo.
Siksi olen niin tyytyväinen, että hän on nyt tietävien ihmisten käsissä.
Kun pääsin kotiin, join kahvia ja söin jotain ja nukuin nojatuoliin tunniksi. Nyt on mukava olo. Soitin lähiperheelle ja he tsemppaavat kovasti tietenkin.

[Heippa,no vihdoinkin muistin salasani ja paasin sisaan,Voimia Mirjamille,,sina olet voiton puolella ja miehesi on sairastunut syopaan,Olen sairaanhoitaja mutta en ole koskaan urallani hoitanut syopapotilaita,joten ei ole kokemusta,Pari tuttuani taisteli rinta syopaa  ja ovat selattaneet sen,sukulaiseni  sisareni tytar 60v menehtyi keuhosyopaan,tupakoi paljon.
Miehet ovat vaikeampia hoitaa heihin iskee masennus ja heista on vaikeata olla "vaivana"Onko aluellassi joulukonsertteja jos vaikka miehesi nauttisi niista vai jaksaako viela.Toivon etta loydatte "kohtalo toverin" jonka kanssa miehesi voisi keskustella.
Ystava kallis olet mielessani,jaksamista sinulle ja miehellesi.

Mukavaa kuulla että ainakin jotakin tapahtuu!
Minusta tuntuu että HUS:issa ja varmaan terveyskeskuksessakin
on osoitteet ja puhelinnumerot johonkin vertaistukiryhmään, joka
vaikuttaa Helsingin alueella. Voisi olla vapauttavaa saada jutella
jonkun kanssa joka on läpikäynyt samat asiat.

Noista vatsavaivoista sain kuulla myös ystävältäni, hänelläkin oli
vatsavaivoja ja oli tiedettävä missä vessa oli, kun tuli kiire lähtö.

Toivon parasta, ja iloitsen että omalla kohdallasi tuntuu kuitenkin
menevän hyvin! Tsemppiä ja jaksamista teille molemmille!

Heippa.
Kiitos viestistä. Eilen saimme tukea monelta taholta, kun olin ihan vakavasti sanonut oikealle ja vasemmalle, että nyt alkaa hyvä tuuli karista meiltä molemmilta. Sekä tytär että veljeni soittivat terveydenhuoltoon, mikä minulta ei oikein onnistu, kun masentunut mies on kaiken aikaa kuulomatkan päässä. Kaupungilta tuli kaksikin eri soittoa: terveydenhoitajan ja kotisairaanhoitajan soitot. Perjantaina soittaa lääkäri miehelle suoraan. Mies sen verran piristyi, että jaksoi syödä lautasellisen keittoa. Tänään hän valittaa vatsavaivoja, jotka olivat valvottaneet häntä yölläkin, nyt hän on nukkumassa aamuhetken jälkeen - ei syönyt mitään.
Menemme ottamaan flunssarokotuksen ja käytän siellä sitten tilaisuutta puhua miehen ongelmista jonkun kanssa. Masennus varmaan aiheuttaa sen, että en saisi mitenkään auttaa, vaan hän katsoo sen häirinnäksi ja tunkeiluksi.
Kiitos kertomuksestasi sädehoidon aiheuttamista tunnoista. Voin vedota siihen, ja kertoa, että se kuuluu sairauden kulkuun.
Ymmärrän hyvin ystäväsi vaimon tunteet, kun hän yrittää kaikkensa matkan edistymiseksi. Kuvaannollisesti olen samassa pisteessä. Pitäisi osata tsempata ja kannustaa, mutta tilanne on uusi molemmille, enkä tunne ikävä kyllä ketään syöpäpotilasta, joka voisi olla tukena meille.
Yritän etsiä jonkun, joka osaisi edes vastat esittämiini kysymyksiin. - Tällaista se on, kun on ikänsä elänyt vain terveitten ja hyväkuntoisten ihmisten keskellä.
Vuosia on koko ympäristömme elänyt terveenä ja huolta vailla. Parin viime vuoden aikana on lähes koko lähipiiri sairastunut vakavasti, lähiomaisia kuollut, samoin lähipiirin hyviä ystäviä, ja monet ovat niin vakavasti sairaina, että suruviestit voivat tulla koska vaan. Ikä iskee.
Huomaan, että piiri ympärilläni harvenee koko ajan. Vaikea pitää humooria yllä. Ei ole enää huvittavaa naureskella, että tapaamme yleensä eniten tuttavia sädehoitoklinikan odotusaulassa. Se on liiankin totta.

Voi että!
Kirjoitin eilen pitkän vastauksen ja se on häipynyt taivaan tuuliin.

Kun kerroit miehesi olotilasta tällä hetkellä, niin tuli mieleeni parhaan
ystäväpariskunnan mies, joka kävi kovan pärssin läpi oman syöpä-
sairautensa kanssa.  Sädehoitojen jälkeen alkoi voimakas masennus-
kausi ja epätietoisuudessa eläminen. Apua tuli vertaistuesta ja edes-
mennyt lääkäriystäväni otti myös häneen yhteyttä, vaikka ei erikoisen
hyvin häntä tuntenutkaan, olivat vaan tavanneet luonani jonkun
konsertin "jälkipuinnissa" ja kehoitti menemään kognitiiviseen terapiaan.

Hänkin jäi vaan istumaan yläkertaan, missä useimmat hänen soittimistaan
oli. Ei halunnut koskea niihin, ei antaa konsertteja, ei syödä, ei tavata
ihmisiä. Muistan juhannuksen 2009 kun olin onnistunut houkuttelemaan
heidät Skoonesta luokseni Smoolantiin. Pyysin häntä myös ottamaan mukaan
jonkin instrumentin, esim. "syntin" ja voisi istua luonani ja soitella vaikka
ruotsalaisia juhannukseen sopivia kappaleita. Sanoin että tekee varmasti
hyvää, kun vaihtaa hetkeksi ympäristöä ja hän oli suostunut lähtemään,
mutta matka oli tuskien tie. He olivat kääntyneet matkan aikana monta
kertaa takaisin, kunnes kohta taas oli auton nokka Smoolantia kohti.
Odotin ja odotin ja sain ystävättäreltä viestejä matkan varrelta. Sanoin,
että yrittäkää tehdä kaikkenne että pääsette perille, muuten miehensä
tuntee epäonnistuneensa täysin jos ei edes parhaan ystävän luokse pysty
tulemaan ja hän tietää että luonani saa olla juuri sellainen kuin on.
Vihdoin viimein tuli viesti, että he ovat nyt 40 km:n päässä sairaalan
p-paikalla ja aikovat mennä akuuttivastaanotolle... Eivät kuitenkaan
ehtineet autosta ulos kun miehen oma lääkäri oli soittanut ja kysynyt
kuulumisia ja kuullessaan tilanteen hän oli sanonut että nyt hyppäätte
vaan autoon ja menette sinne M:n luo, tämä on tärkeätä että pääset
elämän alkuun ja elät mahdollisimman normaalisti.

Kun he tulivat, oli ilta alakuloinen, mutta jo seuraavana päivänä, kun
olimme lenkillä ja katselimme juhannusvalmisteluja kylän juhlapaikalla,
alkoi hän piristyä. Haki auton perärontista syntin ja alkoi soitella.
Soittaminen on hänelle aina ollut yhtä tärkeää kuin ilma jota hän hengittää.
Juhannusaattona hän oli jo melkein "oma itsensä" ja pikkuhiljaa alkoi
voida paremmin ja paremmin. Tänä päivänä hän on aivan kuin ei sairautta
olisi ollutkaan. Konserttikalenteri on täynnä, pitkiä matkoja tiedossa edessä.
(Hoitojen jälkeen hän ei voinut matkustaa, koska sädehoito vaikutti suoliston
toimintaan, mutta sekin asia hoitui aikanaan.)

Onko lähellänne vertaistukiorganisaatioita, missä on mukana miehiä joilla
on ollut syöpä ja jotka tietävät tarkalleen miltä olo tuntuu hoitojen jälkeen?
Kannattaisi varmaankin käydä ainakin yksi kerta sellaisessa tapaamisessa,
tai ehkä saada jonkun puhelinnumero ja jutella kahden kesken.

Toivon, että miehesi pääsee elämän alkuun ja piristyy. Yrittäkää saada
apua. Huutakaa isosti, että kuuluu!

Päivää pitkästä aikaa.
Eipä ole aikoihin tavattu.

Meillä on kaikenlaista sattunut, ollaan oltu syöpäpotilaita tässä jo pitkän aikaa, minä saamassa terveen papereita, mutta isäntä ei.
Kaikenlaista on joutunut kestämään ja nyt on ruokahalu kuollut. Minua jo kauhistuttaa, kuinka kauan ihminen pystyy elämään muutamalla suupalalla vuorokaudessa. Ollaan jo siinä pisteessä, että emme edes istu ruokapöydässä, vaan hän linnoittautuu nojatuoliin ja ilmoittaa, ettei ole nälkä, hän EI tule pöytään.
Syön salaa kyökissä!
Ja ettei nyt vaan hermot lepäisi, niin poika ryöstettiin metroasemalla viikonloppuna. Hän oli tullut laivaristeilyltä reppu olalla. Luulivat varmaan, että se on täynnä laivaviinoja, joten ryöstivät sen, ja lompakon, iskivät nyrkillä naamaan, potkaisivat kylkiluun poikki ja nilkan muusiksi, kun hän oli lentänyt nyrkin iskusta selälleen maahan. Lompsassa oli pari-kolme kymppiä ja kortteja, mutta passi oli povitaskussa.
Repussa vaihtovaatteet. Eipä isoa saalista tullut, mutta nilkka meni tosiaan pahasti. Onneksi selviää ilman leikkausta, mutta kipsissä 6 viikkoa.
Teki netissä rikosilmoituksen, eikä ole poliisi eväänsä liikauttanut. Kai niitä ryöstöjä on niin paljon, eikä nyt ollut edes ne kuuluisat somalit asialla, vaan ihan maanmiehet.

Minua ihmetyttää, miten syöpäpotilaita oikein hoidetaan? Aluksi oltiin nopeita, tutkimuksiin lähetettiin, sädehoidot aloitettiin, ja nyt - ei mitään. Vein hänet terkkariin tutkimuksiin, ja siellä huolestuttiin verenpaineesta, lääkitystä muutettiin, sydänfilmi otettiin, mutta ei sanaakaan syövästä. Ihan kuin sitä ei olisikaan. HUS sanoi sädehoidon lputtua, että tarvittaessa kääntykää terv.keskuksen puoleen. HUSissa annettiin vain se sädehoito. Jaa. Jos syöpä ei sillä poistunut, niin ollaanko sitten vaan tumput suorana?

Minä olen ihmeissäni kyllä.

Kun rajan yli saapuu päivittäin yhä satoja ihmisiä, alkaa jo tuntua kukkarossa varmasti niin kunnissa kuin valtiollakin. Aluksi suurin osa suomalaisista varmaan suhtautui myötätunnolla ja positiivisesti pakeneviin ihmisiin, sillä olivathan he raukat vaeltaneet läpi Euroopan ja sitä ennen ehkä keikkuneet henkensä kaupalla Välimeren aalloilla. Mutta kun loppua ei näy!  
Alkaa ihmetellä, miten kurjaa näissä maissa oikein on, kun kansa tuolla tavalla jättää isänmaansa. Mikä siellä mättää oikein!
Sota on aina kauheaa, mutta jokainen maa maailmassa lienee sotinut. Onko järkeä jättää koko maa kesannolle ja paeta pois.
Millaiset hallinnot näissä maissa oikein on!

Ja sitten alkaa keittää se, että tuon tuostakin haastateltava mies parhaassa iässään kertoo, kuinka huolissaan hän on kun vaimo ja 5 lasta jäi sinne sodan jalkoihin. Pitäisi pian saada turvapaikka, asunto ja työ, että voisi kutsua perheen tänne. Suomi on ystävällinen ja hyvä maa. Ruoka tosin on kehnoa ja sää kylmä...

Jos kotimaa jää naisten ja lasten hoiviin, ja joka mies pakenee, koska ei halua sotia, niin mitä ne terroristit sitten sanovat. Kostavat niille naisille. Miten naiset selviytyvät!
Tuollaisissa tapauksissa naisten osa on paljon ankarampi kuin miesten, sillä mies lähtee reppu selässä, ase kädessä, pakenee yön turviin ja jaksaa juosta, kiivetä ja piiloutua. Naisen sen sijaan täytyy kuljettaa mukanaan lapsensa, taluttaa, kantaa, huolehtia. Eivät naiset ja lapset voi juosta yhtä kovaa kuin pakeneva mies.    
Jätetään perhe kotiin. Eivätpähän ole hidastamassa matkaa.
Myötätuntoa heruu herkemmin kun kuulija samaistuu raunioissa elelevän perheen kurjuuteen, ilman huolen pitäjää, ilman rahaa, ilman  ruokatarvikkeita.

Länsimaat ovat nyt liian sinisilmäisiä avustusinnossaan. Jokainen tulija ei ole itse pelkkää hyvää tahtoa täynnä. Joukkoon mahtuu epäsosiaalista ainesta kuten jokaisen muunkin kansan joukkoon, myös meidän joukkoomme. Nyt olisi aika jo tarttua muuhunkin kuin asuntojen hankintaan. Nyt pitäisi todella karsia pois ne jotka eivät ole oikealla asialla.

Ruotsissa jo on Isis näyttäytynyt. Lippuja ja iskulauseita, kohteena maahanmuuttajataustaisten pitseriat. Isis on jo julistanut tehneensä Ruotsiin kalifaatin. Jo pelkkä uhkaus pitää ottaa vakavasti. Kansainvaellus täytyy saada pysähtymään ja kulkijat rauhoittumaan. Punainen Risti on valtavan työtaakan alla, samoin tietysti kuntien virkamiehet ja päättäjät.

Tuntuu, että maailma on menossa raiteiltaan, mutta mekin vain hyssyttelemme täällä ja sanomme, että vastaan paneminen on rasismia.
Asiallisuus on sallittava ja huolestuminen pitää olla oikeutettua.

Minä kyllä tajuan armeijan välttelyn, kun esim. Eritreassa se voi kestää 25 v. jollei henki sitä ennen lähde.
Syyriassa Isisin joukkoihin liittyjät ovat siellä mestauksen uhalla tai joutuvat ainakin osallistumaan muiden mestaukseen. Meillä on ehkä toisenlainen kuva sodankäynnistä.
Pahalta tuntuu vain, kun naiset ja lapset jäävät täysin suojattomina paikalleen. Rahat eivät riitä kaikkien matkalippuihin ja nuoret miehet jaksavat ja ovat ketterämpiä kuin naiset lapsineen.
Nyt irakilaisia kuulemma aletaan palauttaa. Hyvä meille, sillä joutilaita, työttömiä ja kielitaidottomia miehiä ei täällä kaduille kaivata. Ainakin tv:n uutisvälähdyksistä saa sen kuvan, että he turhautuessaan eivät keinoja kaihda mielipiteittensä esille tuomisessa. Joukossa on varmasti iso joukko niitä, joilla ei olisi ollut mitenkään pakko paeta tänne asti, mutta kun kaikki muutkin lähtivät, niin...

Onneksi nyt tulee kylmä ja pimeä. Miesten kengät ovat loppuneet vaatejakelupisteistä. Sekin varmasti rauhoittaa aika monet. Maahanmuuttajille alkaa selvitä, millaisen paikkaan heidät on isolla rahalla raahattu.

Noiden nuorukaisten pahin ongelma on tausta. Ovat olleet passattavana koko ikänsä ja odottavat sitä Suomessakin? Pakolaiseksihan ei lähde köyhä kansa, vaan pitää olla varallisuutta ja syykin on sotaväkien pakko-oton välttely.
Millekähän puolelle pitäisi suomalaisten nuorten miesten liittyä jos körttiläiset, lestadiolaiset ja muut todistajat alottaisivat "pyhän uskonsodan" Suomessa?

Näistä pakolaisista on nyt tulossa ongelma. Nuoria terveitä miehiä tulee ilman perheitään poikaporukoissa vastaanottokeskuksiin hortoilemaan. He eivät saa tehdä työtä 3 kuukauteen, Jos saavat oleskeluluvan, voivat ottaa palkkatyötä vastaan. Mistä sitä otetaan, kun työttömyys on kova joka paikassa!
Vaeltajien määrä on yllättänyt kaikki, ja asioita hoitavat viranomaiset ovat ylityöllistettyjä. Kohta on katastrofi valmis, eikä se ole kenenkään vika. Tulijat turhautuvat, vastaanottajat väsyvät. Pinna pimahtaa.
Nyt työttömät ja rahattomat vierasmaalaiset porukat jalkautuvat kaduille. Heillä on vapaus liikkua, koska he eivät ole pidätettyjä eivätkä mistään epäiltyjä. Mutta ei ole paljonkaan itua maleksia kaduilla aikaa tappamassa. Ei ole mikään ihme, että houkutus "pikaostoksille" valintamyymälöihin kasvaa.
Helsingissä on jo huomattu järjestyshäiriöiden lisääntyneen, ja on myös huomattava, että jokainen vierasmaalainen häirikkö muistetaan ja hänestä kirjoitetaan mielipidepalstoille.
Koin mielelläni en lähtisi iltamyöhällä Hgin keskustaan.

Ruotsiin oli helppo muuttaa aikoinaan, kun oli töitä ja asuntoja.
50 vuoden aikana olen saanut sellaisen käsityksen että Ruotsiin
muutettiin juuri elämän järjestymisen helppouden takia, olivatpa
muuton syyt mitkä tahansa.

50-luvulla tulleitten siirtolaisten joukossa oli paljon sellaisia,
jotka olivat selviytyneet sodasta hengissä ja lähtivät kauemmaksi
sodan ruhjomasta Suomesta ja kaikesta, joka sodasta muistutti.

Seuraavina vuosikymmeninä oli paljon nuoria ihmisiä, jotka näkivät
mahdollisuutensa päästä eroon kodeista, joita sotatraumaattinen
isä terrorisoi. Ei kaikki olleet työttömiä Suomessa, eikä työttömäksi
tulemista tarvinnut pelätä Ruotsissa. Töitä oli kaikille, jotka työtä
halusivat tehdä.
Yksi ryhmä oli niitä, joita todenteolla värvättiin Ruotsiin töihin.
Suomalaista työvoimaa arvostettiin erikoisesti.
Muistan 60-luvulla kun eräs esimies SKF:llä sanoi että jos hän saisi
yksin päättää ketä otetaan töihin, niin hän ei huolisi muita kuin
suomalaisia!

Suomi on aivan toisenlaisessa asemassa pakolaistulvan kanssa.
Kestää kauan ennenkuin pakolaisia on kotiutettu niin pitkälle että
he pystyvät osallistumaan suomalaiseen työelämään.

Kuulin jossakin uutislähetyksessä esityksen että jo pakolaisia
rekisteröidessä olisi hyvä ottaa selvää heidän koulutuksestaan,
ammatistaan eli mitä he osaavat tehdä, että voitaisiin sijoittaa
mahdollisimman tehokkaasti "oikea mies oikeaan paikkaan" kun
työtilaisuus tulee.  Mielestäni se oli hyvä ajatus.

Mutta mistä niitä töitä tulee kun suuryhtiöitten ahneus vie vähätkin
työpaikat halpamaihin? Täytyisi perustaa uusi suurteollisuus
nimeltä "Work Factory", missä tehdään räätälintyönä sellaisia
työpaikkoja joissa ei tänä päivänä ole tarpeeksi työntekijöitä.
Esim. kätilöitä, sairaanhoitajia, vanhustenhoitajia, lastenhoitajia.
Luultavasti ainakin vanhustenhoitajia tarvitaan aivan mahdottomasti
siinä vaiheessa kun meidän sukupolvi vielä näistä päivistä rähjääntyy.
Pakolaiset tulevat maista, missä vanhuksia kunnioitetaan ja pidetään
heistä huolta, joten tulevaisuuden parhaat vanhustenhoitajat ovat
tämän päivän pakolaisten joukossa.

Tämän aamun Turun Sanomien yleisönosastolla oli minun mielestäni ansiokas kirjoitus tuntemaltamme puutarhuri Arno Kasvilta.
Lukekaa jos viititte.
http://www.ts.fi/mielipiteet/lukijoilta/818285/Olenko+kasittanyt+vaarin

Päivää!

Eurooppa on täynnä sotaa pakenevia ihmisiä. Viimeinen pussinpohja on täällä meillä. Tästä eteenpäin ei enää pääse.
Kauhea haloo, koko maailma on nyt kaatumassa, köyhdymme silmissä. Otettaisiin kyllä vastaan todellisia pakolaisia, mutta kun nämä ovat nuoria miehiä, mokomatkin. Mitä he muka pakenevat? Laiskureita.

Aamuteeveessä muisteltiin sodan jälkeistä Lahden kaupunkia, jonne tuli 10 000 karjalaista nyytteineen. Heidät kaikki asutettiin ja saatiin leivän syrjään kiinni, niissä oloissa, todellisen pulan ja sodan jälkeisen ahdistuksen keskellä.
Nyt mennään 150 tulijaa vastaan ilotulitusraketein ja Ku Klux Klaanin asuun pukeutuneena. Suomen lippu kourassa. Eikö edes lippua kunnioiteta tuon vertaa!
Tässä kohtaa siirryn siihen joukkoon, joka häpeää, että on suomalainen.

Mitähän tästä maailmasta vielä tulee!

Tv:stä saa nyt sen kuvan, että nyt alkaa täällä olla syyrialaisia ja irakilaisia kuin Vilkkilässä kissoja. Ei mitään hajua, paljonko heitä on tullut.
Ilmeisesti paljon vähemmän kuin uutiset antavat ymmärtää. Heidän ruokkimisensa ja majoittamisensa on kuitenkin valtava haaste niin järjestöille kuin vapaaehtoisillekin.

Sipilän hallitus on kauniisti sanottuna lirissä, kun sitä painostetaan nyt kaikkialla. Minua ottaa niin kaaliin, kun koko keväinen tulevaisuudenusko on hävinnyt kokonaan AY:n pomojen jääräpäisyyteen. Erkki Tuomioja oli aamutv:ssä tänään, ja hän oli todella tuohtunut väärin kohdeltujen ay-pomojen vuoksi.
Sipilä oli kutsunut heidät arvioimaan 5% säästöjä, ja koko vasemmisto ja vihreät tulkitsivat sen Sipilän vaatimukseksi alentaa palkkoja 5%. Tuomioja tutisi loukkaantumista ja sanoi, että ei voida neuvotella asiasta, joka on jo etukäteen päätetty. Eivätkö neuvottelijat ymmärtäneet, mistä oli kysymys? Ja nyt sanovat, että on väärin, että tehdään päätöksiä noin vain, eikä neuvotella.
Ei Sipilä ilmeisesti osannut esittää asiaa oikeilla vuorosanoilla.

Nyt sitten on 100 000 ihmistä kuulemma tulossa Rautatientorille. Millä he tulevat, on ainakin minulle arvoitus, koska junat pysähtyvät klo 6 aamulla ja bussit myös. Jalanko vaeltavat halki Suomen?
Kuitenkin ne jotka eivät koe asiaa omakseen, joutuvat väistämään mielensä pahoittaneita, he eivät pääse työhön eivätkä sovittuihin tapaamisiinsa. Jos kaupan henkilökunnat liittyvät torikansaan, ovat liikkeet kiinni, ja kokemuksesta tiedän, että suomalainen uskoo kuolevansa nälkään, jos puodin ovet ovat päivän kiinni. Torstaina tulee olemaan hirveä ryysis joka kaupassa.

No maahantulijat oppivat ensi töikseen Suomesta sen, että jos ei asiat suju niin kuin ay-pomot haluavat, mennään lakkoon. Ja lakkoon menevät kaikki, ovat sitten liitossa tai ei. Ja työnantaja vähentää päivän palkan jokaiselta, joka ei ilmesty sorvin ääreen normaalisti. Ihan sama, miksi ei ole tullut.

Ja työttömyys vain lisääntyy, isotkin ja kaikkien tuntevat yritykset siirtävät tuotannon muualle, kun täällä ei kannata työtä teettää. Mm. Arabia! Se ei ay-pomoja säikäytä. Pidetään kiinni vanhoista eduista vaikka pysäyttämällä kuljetukset ja vienti. Perjantai kuulemma maksaa 400 miljoonaa. Toisten rahoilla on helppo lakkoilla.

Terveiset Hämeestä!
Ihana auringonpaiste ulkona, niin oli eilenkin ja olin ulkona vaikka
onkin pientä kuumeilua flunssan takia. Eilinen ulkonaolo kostautui,
kuumetta enemmän iltaa kohti ja silmät tulehtuneen tuntoiset.
Olen yrittänyt saada silmäkeskukseen yhteyttä koska ensi tiistaina
on aika seuraavien käsittelypiikkien saamiseen.

Mieliala minullakin kohosi kun poika tuli käymään ja oli melkein viikon
täällä luonani. Ehdimme kuitenkin tehdä, tavanomaisten tietokone-
päivityksien ym. hätäaputöitten lisäksi, myös Hämeenlinna-kierroksia
ja käydä tapaamassa hänen serkkujaan sisareni luona.

Muitakin vieraita on luvassa Ruotsista saakka, joten eiköhän tämäkin
syksy mene pian, tällä kertaa ilman huolen häivää tulevista lumitöistä!

Pakolaisilla on aivan toiset huolet kuin meikäläisen murheet lumitöistä.
Ruotsissa olen nähnyt näitä pakolaistulvia useamman kerran 50 vuoden
aikana ja sama vastakarvaisuus heitä kohtaan on ollut Ruotsissakin
alkuväestön puolelta, mutta ajan oloon on kuitenkin kaikille paikka löytynyt
yhteiskunnassa. Pakolaislasten opiskelunnälkä on valtava. He eivät voi
käsittää miksi useimmat ruotsalaislapset inhoavat koulunkäyntiä, vaikka
opetus ja kirjat ovat ilmaisia. Ruotsalaiset ovat sitten kateellisia ulkomaa-
laisille nuorille, jotka ovat hankkineet hyvän koulutuksen ja hyvät ammatit,
ja valittavat että he vievät työpaikat ruotsalaisilta!
Siinä onkin sitten ollut rasisteille "markkina-aukkoa". Tuntuu että rasismi
on vielä pahempaa täällä Suomessa, kun seurailee sosiaalista mediaa ja
keskustelua niissä.

Elämä jatkuu! Kesä tuli viime hetkellä, ja mieliala koheni kummasti.
Nyt ei enää kehtaa valittaa, kun kuuntelee mitä ympärillä tapahtuu. Meillä on sentään Suomessa rauha maassa ja perunaa ja puuroa joka pöydällä.
Auttamishalu on kuulemma voimissaan. Itsekin olisin valmis viemään peitteitä keräykseen, mutta ei ole silmiini sattunut keräyspistettä. Lohdutuksekseni kuulin, että Helsingissä oli jo torjuttu lahjoituksia tilan puutteen takia. Eivät ainakaan heti lopu. Aamutv:ssä PR:n edustaja toivoikin, että avustuskerääjät hankkisivat omia säilytystiloja, jonne kokoaisivat lahjoitukset välivarastoon.

Syyskuu tuli sateisena. Nyt on puolipilvistä ja maa märkää. Mutta lasken syyskuunkin sentään kesään vielä. Viikonloppuna mökille!

Kiitokset kannustuksesta. Kyllä sitä tuntee itsensä ihan rapistuneeksi, kun tällaiseen mankeliin joutuu. Sitten voi kuitenkin vähän hävettää, kun kuulee toisten pulmista. Kirurgillakin eräs minua 30 v. nuorempi kertoi mitä kaikkia leikkauksia hänelle on  tehty ja lisää tulossa. "Diabetes vain hidastaa kaikkia hoitoja ja struumaleikkaus siirtyy kevääseen." Hän ei osaansa pahemmin valittanut, tuskaili vain, että sairauslomia kertyy liikaa ja työt kasaantuvat. Tämänkin rintaleikkauksen jälkeen kuulemma 3 viikkoa lomaa. Jatkohoidoissa hän käy työajalla.  
Pidin suuni kiinni. Minulla on ollut 80 lähimain tervettä vuotta, en voi valittaa. Enkä valitakaan.
Sekin jo auttaa tässä toipumisessa, että lähipiiri on iloisella päällä.  

Meidän mökki sijaitsee männikkömetsässä. Mustikkaa on aina, myös huonoina vuosina. Nyt ne ovat kuulemma tosi isoja ja niitä on paljon. Vihjaisin mustikoista paikalliselle sukulaiselle, joka kävikin pari päivää sitten siellä ja poimi ämpärillisen talteen. Naapurimökin sukulaisrouva möyrii varvikossa päivät pitkät, minkä nyt ehtii halonhakkuun lomassa. Aina vain riittäisi.
Mutta näin meidän kesken - en ole ikinä sietänyt marjanpoimintaa, joten jotain  myönteistä aina kaikista harmeista löytyy. Saan olla kotona ilman mehumaijoja ja pakastusrasioita!
Kokemuksesta tiedän, että pakasteet vain sitten jäävät käyttämättä, ja mehut juon yksikseni. Vähemmällä pääsen, kun käyn tarvittaessa K-kaupassa.
On kuulemma vaan epäisänmaallista jättää marjat metsiin. Pitää olla huono omatunto.
Vähän kuitenkin tuntuu, että luoja ei ajatellut meidän pakastearkkujamme, kun loi mustikat. Eiköhän luontokin tarvitse omia tuotteitaan jatkuvuuden säilyttämiseksi. En näe sitä tuhlauksena.  

Kirjoitin aamulla jo pitkän litanian, mutta tietsikkani ei suostunut lähettämään, vaan huitaisi kaiken taivaan tuuliin. Jostakin ihmeen syystä se on yhteistyöhalukkaampi illalla.

No niin, mirjamarja! Olet nyt päässyt ensimmäisen urakan yli ja tuntuu varmaankin helpottavalta että se mikä on kiusannut on nyt poistettu kehostasi loisimasta. Toivotaan, että jatkotoimenpiteet
menevät myös hyvin! Pidän peukkuja myös että miehesi hoidot auttavat.

Itse olen tuhrannut noitten silmägeelien kanssa ja tuntuu kuin silmät olisivat virkeämmän tuntoiset kuin ennen, jolloin aina oli sellainen tulehduksen tunne silmissä. Yritin virkistää silmiä kylmää vettä valelemalla että jaksaisin pitää silmiä auki.
Joskus 20 viikon jälkeen saan kai ensimmäiset merkit auttavatko
nämä hoidot vai ei.

Katleijan kävelykepistä tuli mieleen, että juuri tänä aamuna ajattelin
herättyäni ja kammettuani itseni sängystä ylös, että löytäisinköhän kirpparilta kävelykepin. Se on kuitenkin näppärämpi apuväline kuin rollaattori. Metsään ei voi rollaattorin kanssa mennä. Tokmannilla näin sellaisen läjään menevän istumapallin, jota kai metsästäjät ja kalastajat käyttävät. Sellainenkin olisi hyvä olla mukana kun haluaisi istahtaa eikä ole penkkiä lähellä. Istumapaikan tarpeen olen huomannut monta kertaa noissa hehtaarikaupoissa linkatessa.

Linkatkaamme eteenpäin!

Pitkästä aikaa avasin nörttilän oven.

Nyt kyllä peukuttelen meille kaikille ja erityisesti mirjamarjalle ja miehelleen pidän vielä isovarpaatkin pystyssä.
Vuosiahan täällä olemme ajatuksia vaihtaneet ja kuulumisia kertoneet. VANHENEMME, ei siitä pääse yli ei ympäri. Ja niin se on että sairauksien todennäköisyys lisääntyy luonnollisesti, kuolemattomia emme ole.

Näin kun meilläkin järki on vielä jonkinmoisessa kunnossa järjestelemme asioitamme nämä tekijät huomioon ottaen.
Syöpäsairauksia on todella paljon niinkuin on näitä sydän- ja verisuonisairauksia ym kulumia.
Syövän hoito on hirveesti kehittynyt ja muuttunut aivan täsmähoidoksi eri sölutyypit huomioiden ja hoidon tulokset ovat ihan toista luokkaa kuin silloin -82, jolloin mieheni syöpään kuoli tosi nopeasti.

Minulla on käveleminen hidastunut ja välillä tulee sivuaskeleita otettua. Tämä tietokone on terveyden viejä, liikaa istun.
Mustikkametsään vaan väkisin lähden ja kohta menen kokeilemaan miten saan kävelysauvan pyörään mukaan otettua. Ikinä ennen ei metsämaastossa ole niin paljon juuria, monttuja ja kiviä ollut kuin nyt. Tytär tulee mukaan, eivät anna minun yksin mennä.

Mirjamarjalle jaksamisia, samoin MdK:lle. Jatketaan ja nautitaan kesän loppupuolesta, nyt on lämmin.

Tässä nyt sitten hiukka kevyempänä kotosalla. Leikkaus on takanapäin.
Kun katselin hoitajia ja heidän hommiaan, kun he kuin liukuhihnalta ottivat vastaan hämmentyneitä tulijoita, joille jokaiselle piti sanasta sanaan selvittää kaikki asiat ja asetella heidät leikkausvalmiiksi, hoivasivat tokkuraisia potilaita hereille, antoivat ohjeet jatkotoimiin ja johdattelivat ulko-ovelle kotiin toipumaan, niin ajattelin, ettei sekään herkkua ole. Joka päivä uudet ihmiset, eikä heistä saa kuulla jälkikäteen mitään. Puolijuoksua vuoteelta toiselle, mutta kyllä jaksoivat ihan tyynesti ja kauniisti kohdella jokaista potilasta.  
Minä olin kaksi yötä, useimmat vain yhden yön.
Mukava tulla kotiin, kun on niin kaunis sää. Kuistilla ollut syklaami oli ihan kuihtunut, ja isäntä sanoi myötätuntoisena, että juu, tuollainen se oli jo eilen, varmaan janoinen. Sanon, että pieni kastelukannu on tiskipöydällä, ja hän oli hämmästynyt. Saa nähdä, toivummeko freeseiksi ja kukoistaviksi samassa ajassa.

Ehtoota vaan, kaveri!

Toivottavasti leikkauksesi meni hyvin! Ehkä olet vielä sairaalassa
heräilemässä ja piristymässä kaikista tropeista. Kyllä se siitä!

Minulle oli uusi kokemus kun sain lääkepiikit molempiin silmiin.
Toimenpiteen jälkeen en nähnyt enempää kuin jos olisi ollut joku ohut
verho jonka läpi piti katsella.  En nähnyt soittaa veljeni puhelimeen,
vaan haapuroin  ulos ja etsin auton p-paikalta. Veli oli juuri asettunut
hyvään asentoon päikkäreitä ottaakseen!  

Olen nyt kuluttanut aikaani tv:tä kuuntelemalla! Joka toinen
tunti  silmägeeliä helpottamaan roskia silmissä-tunnetta. Ei viikkoon
saunaa, ei uimista, ei siivoamista  eikä muutakaan rasittavaa.
Olin juuri toivonut pääseväni viikonlopuksi järven rannalle ja vihdoinkin
nauttimaan kesän lämmöstä ja uimisesta.  No, ei sitten.
Mitäs me toipilaat.  Tsemppiä vaan!

MdK kirjoitti:

mirjamarja kirjoitti:

Pitäkää nyt kumminkin peukkuja!

Niin paljon kuuluu elämään (Det är mycket med det jordiska),

Niin se on! Onneksi on tässä vuosikymmenet valmistauduttu kaikenlaiseen. Enää ei tunnu shokkina kovatkaan kolaukset. Vaikka totuus on, että näköongelmat varmasti veisivät minut masennukseen. Koko ikäni olen lukenut ja piirtänyt, katsonut lähelle ja kauas. Olisi vaikeaa ruveta siitä tinkimään.
Toivotaan että sinulle tehtävät toimenpiteet auttavat. Kuulostavat hurjilta!! Minulle kun kaihileikkauskin tuottaisi kauhunväreitä. Monille tutuilleni se on tehty, eikä kuulemma ollut yhtään kauheaa. Mutta kuulostaa vaan...  
Oikein kuitenkin näissä tilanteissa, että ei lamaudu, vaan tekee varastoon pahan päivän varalle hommia, niin minäkin yritän tehdä.

Torstai on meille molemmille SE päivä, koetetaan kestää ja huokaistaan helpotuksesta perjantaina.
Tsemppiä!

[quote="mirjamarja"]

Pitäkää nyt kumminkin peukkuja!

[/quote]

Pidetään, pidetään! Hyvä asenne tuo "vauhdilla ryhdytään"!
Positiivinen asenne on hyvä parantumisen ja jälkihoidon starttikohta.

Omat terveyshuoleni ovat aivan toista luokkaa. Ensiviikon torstaina
saan ensimmäiset hoitopiikit molempiin silmiini ja sitä jatkuu sitten
4-6 viikon välein kunnes nähdään auttaako hoito vai ei. Täysin
sokeaksi en kuitenkaan kuulemma tule, mutta tarkkuusnäkö on
vaarassa. On kyllä aiheuttanut sen etten enää näe lukea kirjoja
tai lehtiä, enkä mitään muutakaan ilman suurennuslasia.
Tietokoneessa voin kuitenkin suurentaa tekstiä vaikka kissankokoiseksi.
Olen valmistautunut näön huononemiseen mm sillä tavalla että olen
esitäyttänyt ensivuoden veroilmoitusta varten talon myynnistä
johtuneet laskentatehtävät. Ajattelin että jos en enää vuoden vaihteessa
näe tuhrata numeroitten kanssa, niin olen ainakin yrittänyt tehdä
kansalaisvelvollisuuteni Ruotsin valtiota kohtaan viimeiseen asti.

Silmiä pidänkin tärkeämpänä kuin polvi/sääri/nilkka-vaivoja, vaikka
polven vaurioitumisesta onkin jo kulunut 3 kuukautta ja sen virheasento
on ilmeisesti saanut aikaan myös virheasentoa sääriluussa ja nilkassa.
Mutta kun ortopedille ei pääse ennenkuin joskus syksyllä.
Voltaren Fortea ja Buranaa kuluu sitä odotellessa.

Niin paljon kuuluu elämään (Det är mycket med det jordiska), kirjoitti
ruotsalainen Gerda Antti samannimisessä kirjassaan.

MdK kirjoitti:

Voi ei!
Teillä on edessänne muutamia tuffeja kuukausia,

Niin on. Vauhdilla ryhdytään.    Viikon kuluttua on minulla jo leikkaus takanapäin. Alkuviikko on täyteen buukattu, kun on hammaslääkäri, joka sovittiin jo ennen lomia, ja sukulaisvierailu, joka sekin sovittiin  jo kesäkuussa, tulee siivoja kesän jälkiä kaapimaan, ja talon ulkoremontti on parhaillaan menossa. Se pitkittyy, kun kaiken aikaa sataa niin vietävästi.
Nykyisin ei sairaaloissa turhaan vetelehditä. Korkeintaan kaksi vuorokautta ja sitten potilas ulos ja seuraava sisään.
Onneksi miehen hoidot alkavat vasta puolesta kuusta. Ehditään vähän rauhoittua. On juostava monia asioita tässä viikonloppuna, kun on vielä voimat tallella kummallakin. Toivottavasti hoitojen jälkeenkin, mutta eihän sitä osaa ennakoida.

Pitäkää nyt kumminkin peukkuja!