Päivää!

Täällä pienellä käpykylällä tervehditään kaikkia. Ilokseni olen huomannut
että jopa lapset sanovat "hei" kun tulevat vastaan. Eräänä päivänä tuli
vastaan tummaihoinen tyttö vaalean kaverinsa kanssa ja pyysi minua
ottamaan aurinkolasit pois että hän näkee minkä näköinen oikeastaan
olen!

Kaupungissa onkin sitten toista. Onneksi on poikaani jäänyt hieman
kasvatuksen jälkiä mitä tervehtimiseen tulee. Kun hän asui tässä lähellä
kaupungissa, niin hänen alapuolellaan asui yli 80-vuotias mummeli.
Mummeli kertoi minulle että tuo sinun poikasi on ainoa naapuri joka häntä
tervehtii ja jää vaihtamaan muutaman sanan, muut kävelevät ohi aivan
kuin hän olisi jo muuttunut näkymättömäksi.
Poikani taas naureskeli että hänestä tuntuu että naapuri odottelee koska
hän tulee töistä ja aivan kuin sattumalta on aina ulko-ovellansa että
saa vaihtaa kuulumisia. Sanoin että hyvä jos jonkun päivä on pelastettu.

Minulla oli yksi 10v sitten Tampereella kerrostalossa,kukaan ei koskaan tervetinyt portaikossa,bussipyskilla asuntoni edessa ulkomaalais taustaiset ihmiset kyllakin
Taalla jenkkilassa kun lenkkeilen tassa lahella kaikki tervehtivat ja HYMYILEVAT.Lapsena muistan niianeni paivaa ja kaupassakin.
Islamabadissa tervehdin vain naapuriston naisia,miehia vain jos he tervehtivat ensin
.

Nyt on alettu pohtia, miksi ihmiset eivät tervehdi toisiaan.
Joku ulkomaalainen ihminen päivitteli aviisissa, että samassa rapussa asuvat naapurit eivät moikkaa, vaikka on jo 2 v asuttu seinänaapureina.

Tänään lehdessä joku kirjoitteli, että suomalaisilla ei ole tervehtimisen kulttuuria ja perusteli, että ollaan niin haja-asukkaita. En muista, mitä muuta puolustusta sille oli keksitty, mutta korostettiin, että pitäisi nyt ruveta markkinoimaan tervehtimisen tarpeellisuutta.
Kyllä se nyt vain niin on, että tapakasvatus on hävinnyt suomalaisista kodeista ihan meidän elinaikanamme, sillä kyllä minun lapsuudessani kaikki kylän raitilla tervehtivät toisiaan. Muistan, kuinka mietiskelin, pitääkö minun niiata silloinkin, kun ajan polkupyörällä (istuimellehan en lainkaan yltänyt). Opettelin niiaamaan siinä polkimilla seisten. vaikka pääni tuskin ylettyi ohjaustangon ja satulan korkeudelle.
Omille lapsilleni teroitin että pihalla sitten sanotte päivää kaikille pihan tädeille ja muiden lasten äideille (johon poikani innostuneesti lisäsi: "Ja terveisiä isiltä!") Me asuimme Helsingin Käpylässä, ja taloyhtiön ihmisiä kyllä tervehdittiin, mutta ei sentään kaikkia vastaantulijoita kadulla.
Työelämässä moikattiin kaikkia työtovereita, iso talo 3:ssa kerroksessa, mutta sitten toiminimi myytiin 80-luvulla toiselle konsernille. Tervehtiminen loppui siihen paikkaan. Uudet työtoverimme kulkivat ohi nokka pystyssä. Vaikka istuimme samoissa palavereissa, söimme samassa ruokalassa, kuljimme samoilla hisseillä, niin huomenen sanominen oli ylivoimaista, ei edes vastattu.
Minulta meni monta vuotta päästä huonosta tervehtimisinnostani, mutta opin sen ennen eläkeikää. Siitä hyvä, että yhtäkään entistä työtoveriani en tunne, vaikka varmaan on moni vastaan tullut. Eipä ole murhetta tervehtimisestä.