Kadonneet kersat

Kännykät ja lapset-teemaan liittyen: Soitin lapsenlapsen kännykkään tänään iltapäivällä. Korvaani kantautui hirveä melske, huutoa ja kiljuntaa. Kysyin huolissani, missä sinä oikein olet, ja kuka siellä siis on vastaamassa. Pojanpoika huusi: "Minä minä, olen Särkänniemessä kieppumassa, en nyt voi puhuaaaaaAAAA."

   

Itse olen ollut yhden ainoan kerran lapsena yökylässä ison siskon kanssa
luokkakaveriemme luona. Sisarukset olivat samanikäiset kuin me.
He asuivat isossa maalaistalossa ja heidän luonaan asui sodassa järkensä
menettänyt setä, jota talon isäntä (siis luokkakavereittemme isä ja tämän
miehen veli) ei halunnut mielisairaalaan vaan halusi pitää hänestä itse huolen.
Olimme saaneet etukäteen ohjeet, että olisimme rauhallisesti ja kiltisti, ettei
tuo setä saisi "kohtausta" (mitä se nyt tarkoitti ei meille kerrottu).
Talon kummassakin päädyssä oli kaksi kamaria. Toisen päädyn kamareissa
asui setä ja isäntäpari nukkui toisessa kamarissa.
Isompien lasten kamarit olivat talon toisessa päädyssä, talon keskiosassa oli
valtavan iso tupa. Ainakin minun mielestäni se oli ainakin kaksi kertaa
isompi kuin meidän tupa.
Menimme leikkimään kuurupiiloa pimeisiin kamareihin. Öljylamppuja ei
sytytetty. Pikkuhiljaa unohdimme kaikki varoitukset ja tirskuimme ja
hihkuimme pimeässä. Isäntä tuli varoittamaan meitä lempeällä äänellä ja
tytöt kuiskasivat että nyt on lopetettava. He muuttuivat pelokkaiksi ja
menimme heti nukkumaan. Mieltä jäi askarruttamaan mitä olisi tapahtunut
jos olisimme jatkaneet.

Kesän mentyä ja koulun alettua taas syksyllä olivat sisarukset poissa
koulusta muutamia päiviä. Jotakin hirveitä oli tapahtunut heidän kotonaan,
juoruttiin. Isä luki lehdestä uutisen että tyttöjen setä oli saanut kohtauksen
ja ampunut tyttöjen isän. Hän oli ollut kateissa, niin myös kivääri seinältä (!)
ja häntä oli etsitty koko naapuroston voimalla. Oltiin uskottu hänen tehneen
itsemurhan. Tyttöjen isä oli etsinyt rannalta ja oli ollut tulossa takaisin, kun
pihassa olevat oli kuulleet laukauksen ja löytäneet isän kuolleena rantapolulla.
Setä oli ollut piilossa ison kiven takana, aivan sekopäisenä ja höpöttänyt että
hän puolustaa Suomea...

Kuinkahan moneen suomalaiskotiin sota siirtyikään, kun se oli rintamalla ohi?

Nykyajan lapsilla ja nuorilla taitaa olla kaikilla omat kännykät. Syksyllä
kun olin Suomessa veljen perheessä viikon "supernannyna" niin eräänä
päivänä kun odottelin veljenpoikaa koulusta niin sain tekstarin: "Olen
laiskanläksyä tekemässä, tulen kohta."

Lehdessä lukee, että joku lapsi oli mennyt ilmoittamatta yökylään jonnekin, ja kauhistunut perhe hälytti pelastuslaitoksen. Helikopteria myöten oli etsintä käynnissä. Äiti soitteli kaikki tutut ja oli vihdoin klo 3 yöllä saanut tietää, missä poika oli yökylässä.

Minulle kävi vähän samalla tavalla Vapun aattona, kun lapsi oli 4-5 ikäinen. Piha oli ihan turvallinen, joten lapset leikkivät siellä keskenään. Yxkax havaitsin, että kersat olivat poissa. Juoksin joka puolella, kun oli vielä tällainen hippailta, vaikka olikin rauhallinen asumalähiö. Joka paikassa lapset olivat kotona, eikä meidän muksua oltu nähtykään. Vihdoin joku neuvoi kysymään sieltä ja sieltä, ihan tuntematon perhe minulle. Menin soittamaan ovikelloa, ja siellähän lapsi oli. Perhe vain ihmetteli, miksi olin huolestunut, hyvähän täällä oli lasten leikkiä.
Minä en tainnut valikoida sanojani, kun ilmoitin, että noin pientä lasta ei saa ottaa sisään leikkimään iltamyöhällä ilman että ilmoittaa kotiin.
Meidän lasten aikoina ei yökyläilyä harrastettu. Sellaiset oat tulleet muotiin vasta myöhemmin. - Ihan hyvä, minusta se on tyhmä tapa.

Muistan kyllä erään tapauksen, kun monilapsisen perheen lapset riehuivat iltamyöhällä, ja isä karjaisi että nyt jokainen painuu yläkertaan HETI. Yksi yritti hiipia alas portaita. Kun isä kimpaantuneena komensi takaisin, lapsi sanoi pienellä äänellä: "Mutta minä en asu täällä".