Sukulaisen tilanne jatkuu entisellään. Hän on kieltänyt jopa lastensa käynnit. Joitakin vuosia sitten oli sama tilanne, ja silloin hänen miehensä yritti saada apua joka suunnalta. Hän sai potilaan sairaalaan tutkittavaksi, hän sai lääkereseptejä ja hoito-ohjeita, ja seurauksena oli, että potilas pakeni kotoa ja muutti yksiöön, jonne linnottautui ja kieltäytyi avaamasta ovea.
Kun hänet jätettiin rauhaan, toipui hän sen verran, että palasi kotiin ja taisteli itse itsensä terveen kirjoihin. Ilman lääkitystä.
Nyt aviomies on oppinut, että ei puutu mihinkään, on vain läsnä. Mitään pakkolääkärikäyntejä ei enää, ja potilas on rauhallisempi ja uskaltaa olla kotona ja käydä ostoksilla tavalliseen tapaan, vaikka onkin karkottanut kaikki ystävänsä ja sukulaisensa.
Vuosia sitten luin erään sairastuneen kertomuksen sairaudestaan. Hän sanoi, että "sille puolelle" joutuminen ja meneminen ei ollut pelottavaa, vaan hän itsekin tiesi, että oli maailmassa, jonne ei kukaan muu voi tulla. Lääkitys oli kirjoittajaa auttanut, mutta sanoi artikkelissa, että itse asiassa hän joskus suorastaan kaipaa sitä aikaa, jolloin hän saattoi paeta maailmaa omalle puolelle ja sulkea kaikki pois ympäriltään.
Ajattelen, että omankin sukulaiseni kohdalla asia voi olla niin. Vaikka samalla ajattelen, että tällä vain rauhoittelen itseäni ja yritän selittää asiaa, josta en mitään ymmärrä enkä tiedä.
Raskainta on varmaan aviomiehellä, joka on joutumassa itsekin eristyksiin. Onneksi hän saa luvan lähteä ja jättää potilaan kotiin. Hän tuntee olevansa kotona yksinkin turvassa. Mies voi jatkaa harrastuksiaan ja tavata tuttaviaan, vaikka onhan hän tietysti koko ajan varuillaan ja huolestunut kotiasioistaan.