Muistoja 50-luvulta

Luin äsken iltapäivälehteä, missä oli hurja kertomus lapsensa puolesta taistelleesta äidistä.
Poikaa oli kiusattu 3 v. ja äiti oli ollut yhteydessä monta kertaa kaikkiin asianosaisiin, mutta kiusaaminen ei loppunut. Äiti piti päiväkirjaa kiusaamisesta. Hän mainitsee artikkelissa, että kiusaava poika oli mm. hyppinyt hänen poikansa rinnan päällä. Vaatteita oli revitty jne.
Äiti yritti puhua kiusaajan äidin kanssa, joka ei ottanut kuuleviin korviinsa puhetta. Raivostunut äiti heristi muovista tyhjää limsapulloa toisen nenän edessä ja saa nyt syytteen päällekarkauksen yrityksestä. Muitakin syytteitä on luvassa.

Lopulta äiti sai sellaiset hepulit, että paiskasi potkulaudan heidän kyökkinsä ikkunaan. Potkulaudan poimi talteen ja heitti järveen raivonsa vallassa. Siitä joutui sitten pidätetyksi ja kiusaajan äiti vaati lähestymiskiellon. Tästä rikostusta ikkunasta ja potkulaudasta mennään sitten oikeuteen, koska korvaustarjousta ei hyväksytty.
Kiusaaminen on nyt kuulemma loppunut. Kiusaajan äiti alkoi ilmeisesti pelätä oman turvallisuutensa puolesta. Silloinhan oli tietysti syytä toimia!

Minä sain taas perushepulin siitä, että lapset saavat kohdella muita lapsia kuinka tahansa, eikä siihen puututa. Pojan äiti ei suinkaan seissyt kiusaavan pojan äidin rinnan päällä, vaan yritti vuosia puhumalla saada asioita järjestykseen, tuloksetta. Mitä hänelle olisi tapahtunut, jos olisi koskenut naiseen? Mutta lapset voivat kiusata ja pahoinpidellä toisiaan vuosikausia ilman, että kukaan asiaan puuttuu. Minä en ymmärrä tätä toisen luokan kansalaisuutta. Minusta poliisin velvollisuus on tarttua kaikkiin pahoinpitelyihin iästä riippumatta, kun kerran koulu eikä kiusaavan pojan vanhemmat voi asialle mitään.
On saatu aikaan laki, joka kieltää väkivallan käyttämisen kasvatuksessa. Ihan oikein tietenkin. Mutta väkivaltaa ei saada kitketyksi pois alaikäisiltä, vaan päin vastoin, on nyt kuultu karmeista tappeluista, joissa on mukana myös teini-ikäisiä tyttöjä.
Kun lapsi täyttää 15 vee, saa hän äkkiä huomata olevansa lain kouran alla. Siihen asti voi lyödä ja potkia kaikessa rauhassa ikätovereitaan.

Tiedän, miltä pojasta on tuntunut 3 vuotta. Onneksi hänellä on äiti, joka nyt menee vaikka linnaan pojan puolesta.

MdK kirjoitti:

reksimme sai potkut
virastaan sen takia että oli liian kiinnostunut naisoppilaistaan...

Meillä oli varmastoi eri reksit. Se tytärkin oli adoptiolapsi...

mirjamarja kirjoitti:

Meidän rehtori kielsi tytöiltä pitkät housut. Se verran jousti, että urheilupäivinä sai mennä urheilukentälle pitkissä housuissa, mutta tunnilla piti olla hame.

Niin meidänkin reksimme, pitkät housut olivat luvalliset, jos oltiin hiihtämässä.
Ylempien luokkien tytöt eivät saaneet käyttää kireitä puseroita.
Olen saanut nyt aivan viime vuoden aikana kuulla että reksimme sai potkut
virastaan sen takia että oli liian kiinnostunut naisoppilaistaan...

MdK kirjoitti:

rehtorimme
joka oli körttipappi, vakoili tekojamme.

Meidän rehtori kielsi tytöiltä pitkät housut. Se verran jousti, että urheilupäivinä sai mennä urheilukentälle pitkissä housuissa, mutta tunnilla piti olla hame. Kaikkia tyhmiä sääntöjä en jaksa edes muistaa, mutta rehtori rakasti ohjeita ja niiden valvomista.
Rehtorilla oli tytär. En ikinä nähnyt kenenkään edes puhuvan hänelle. Ei hän kyllä minun luokallani ollut, niin että en häntä tuntenut. Tyttö oli kuitenkin niin harmaa ja hiljainen, että katosi tapettiin.
Miten hänen mahtoi käydä!

Katleija ja mirjamarja kirjoittivat koulukiusaamisesta.
Itselläni oli niin hyvä onni, etten joutunut kiusaamisen kohteeksi. Johtui
ehkä siitä että olin aika napakka puolustautumaan. Alaluokilla oli paras
näyttö "Davidin taistelu Goljatia vastaan", kun ekaluokkalaisena humautin
pari etuhammasta eräältä yläluokkalaiselta, joka sotki leikkimme välitunnilla.
Olin jo ehtinyt uhata "antaa turpiin" jos ei lopeta, mutta hän vaan nauroi edessäni
kaksinkerroin. Välillämme oli kanto, jonka päälle hyppäsin ja iskin poikaa
päin muotoa. Hän sylki verta ja pari hammasta lumihankeen.
Tapauksen jälkeen sai pikkutipulaiset olla rauhassa!

Oppikoulu, jota kävin oli yksityiskoulu ja oppilaat saattoivat samalla luokalla
olla kovin eri ikäisiä. Jotkut kävivät melkein kaikki luokat kahteen kertaan.
En tiedä, liekö tuo ikäjakauma ollut hyvä puoli, koska kukaan ei ollut
kiusan kohteena. Vapaa-aikana tietenkin oli sitten omat porukat, varsinkin
teini-ikäisenä kun jotkut alkoivat kulkea tansseissa. Se oli kiellettyä, rehtorimme
joka oli körttipappi, vakoili tekojamme.

Itse olen ihmetellyt, kuinka sulkeutuneita suomalaiset ovat olleet esimerkiksi
puhumaan sodanjälkeisestä ajasta kodeissaan. Moni isä kärsi sotatraumoista, eikä
silloin sotapsykiatriakaan ottanut miesten vaivoja tosissaan vaan vähätteli niitä.
Ei myöskään haluttu tietää mitään niistä jälkivaikutuksista, mitä sotilaitten "lääkitys"
aiheutti sekä sotilaille että heidän perheilleen monien vuosikymmenien ajan.
Sodan tuoman häpeän perheissä saivat perheet yksin kantaa. Apua ei tullut mistään.

Jopa yhteiskunta kielsi ja vaikeni sodan aiheuttamista kärsimyksistä. Sodasta ei
saanut puhua.
Pääministeri Virolainen melkein onnistui kieltämään sotaveteraaneja järjestämään
sodan alkamisen 25-muistotilaisuuden. Sota ei ollut mikään muistelun kohde!
Tärkeintä oli maan jälleenrakentaminen.

Hiljaisuutta on kestänyt ja olen ajatellut minkälaiset käsitykset nuoremmalle
sukupolvelle jätetään, kun mistään kauheuksista perheissä ei ole koskaan jälki-
polvelle kerrottu. Sota ei rajoitu vaan alkamis ja loppuvuoteen historian
kirjoissa. Sitä on ehkä jatkunut perheissä toisella tasolla pitkään.

Olen monta kertaa aikuisiällä miettinyt, miten ne kaksi luokkatoveriani kokivat olonsa meidän muiden kanssa ja kiusasimmeko heitä.
Molemmat olivat hyvin heikosti menestyviä ja ulkonäöltään muista poikkeavia.
Kävimme yksityistä oppikoulua ja kumpikaan näistä kahdesta ei käynyt koulua loppuun. Se tyttö oli hyvin hiljainen ja syrjään vetäytyvä. Välitunneilla seisoskelimme tyttöryhmässä ja tämä tyttö seisoi aina jossain kohtaa ryhmän ulkopuolella. Ei hänen kanssaan kukaan puhunut eikä ottanut häntä ystäväkseen. Ei silloin keskusteltu näistä asioista, mekin vaan olimme tottuneet siihen, että tämä luokkatoverimme seisoi kun varjo takanamme. Kuitenkaan emme avoimesti häntä kiusanneet, mutta varmasti syrjityksi hän itsensä tunsi. Joku tiesi kertoa että tytön isä olisi hirttänyt itsensä. Siinä tilanteessa olimme kyllä ihan avuttomia auttamaan, se vaan kammotti meitä.
Toinen "tapaus" oli poika, joka joutui lopettamaan oppikoulun neljänneltä luokalta. Hän oli sitä ennen jäänyt jo kerran luokalleen, siksi hän oli muita vanhempi ja kookkaampi, silmät karsastivat ja hänellä oli erittäin vahvat silmälasit. Näkö saattoi pojalla olla erittäin huono. Huulet olivat paksut ja suu oli aina vähän auki. Kyllä hänelle naurettiin ja hän oli erittäin arka vastaamaan tunnilla. En kuullut hänenkään koskaan mitään muitten kanssa keskustelleen.
Satuin näkemään tämän "Ollin" muutama vuosi siten kauppatorilla kävelemässä. Hyvin oli reppanan näköinen, housut oli lökässä ja sepalusnappeja oli jäänyt auki(kaikki minäkin huomaan). Mietin että mimmoinen hänen elämäntaipaleensa on mahtanut olla. Toivottavasti siinä on ollut myös onnellisia aikoja. Ainakin koulunkäynti oli hänelle tuskaa.

Se oli tuota syyllistämisen aikaa. Joka ongelmaan piti löytää syyllinen. Lapsien ongelmatkin olivat aina lapsuudenkodin syytä. Kaikkiin tekoihin oli syynsä, joka ikään kuin antoi luvan tekijälle toimia itsekkäästi ja väärin.
Muistan ikuisesti erään poliitikon, joka tv:n ajankohtaisessa ohjelmassa puolusteli kaduilla rettelöineitä teini-ikäisiä, ja huusi: "Minä vain kysyn, missä ovat näiden nuorten äidit!" - Ei tuntunut isistä olevan väliä.

Minä olin koulukiusattu 3 vuotta, ja aina kun valitin asiasta äidilleni, hän halusi tietää mitä minä olin tehnyt, kun toiset sillä lailla kostivat. Minun piti ehdottomasti löytää vika itsestäni, sillä eihän nyt kukaan syyttä suotta paisko toisten koululaukkua tai vaatteita ojaan. Tai hauku sanoilla, joita en kotona edes voinut kertoa. Käskettiin miettiä, millä ärsytin kavereitani.
Joskus äitini myös muistutti, että toisen kiusaajan isä oli kuollut ja toisen äiti vuorotyössä. Sehän selitti koko asian. Pitää olla kiitollinen, kun meillä on paremmin asiat.
Vuosia myöhemmin äitini kysyi, oliko se ihan totta, mitä kerroin niistä kiusaajista. Hän ei siis ollut edes uskonut!

mirjamarja kirjoitti:

Muistan, kun koululikkana ihmettelin lehtien kirjoituksia, joissa varoteltiin vaimoja ärhentelemästä, koska se ajaa miehet kotoa kapakoihin.

Muistanpa hyvin nuo ajat. Isäni oli ollut ns. "raivoraitis" sodan syttyessä,
mutta rintamalla jaettiin alkoholia paineitten lieventämiseksi, jotkut saivat
vahvoja lääkkeitä jotka ovat tänään huumeluokiteltuja.
Isäni oli alkanut käyttää alkoholia. Sen käyttö vaan lisääntyi sodan jälkeen.
Äiti ei ärhennellyt. Koetti vaan kestää.
Kun minä menin naimisiin, niin äiti antoi minulle juuri tuollaisen neuvon, etten
ärhentelisi miehelleni! Sanoin että tottakai ärhentelen, jos on aihetta, ei
minusta ovimattoa saa millään konstilla!

maikki kirjoitti:

Miten liitetaan linkki?Toi MDK linkki oli mielenkiintoinen suurinpiirtein kuin taalla nykyaan.

Minä teen niin, että kun olen jollakin mielenkiintoisella sivulla, niin painan
hiiren vasemman näpykän alas ja vedän sivun osoitteen siniseksi hiirellä.
Sitten painan Ctrl-näpykkää ja c-kirjainta yhtäaikaa.
Silloin se osoite jää muistiin.
Sitten aukaisen vaikka Ikinörttien sivun ja vien linkin haluamaani kohtaan
niin että painan ensin hiiren vasenta näpykkää siinä kohdassa missä haluan
osoitteen näkyvän ja sen jälkeen painan Ctrl ja v-kirjainta.
Kokeile, kyllä se onnistuu!

Viina oli kortilla ja viinajonot viinakaupan edessa kiersi korttelin,ihmiset ostvat kaiken sallitun ja sitten trokasivat viinan hyvalla voitolla juopoille.
Miten liitetaan linkki?Toi MDK linkki oli mielenkiintoinen suurinpiirtein kuin taalla nykyaan.

Kuin suoraan Valituista Paloista.

Ja kyllä Suomenkin naistenlehdet tätä suolsivat suomalaisiin oloihin soviteltuna. Miehet olivat juuri tulleet kotiin sodasta, ja viinaa viljeltiin tosi monessa kodissa. Eihän muuta terapiaa suunniltaan höykytetyille miehille ollut kuin pullo kirkasta.
Muistan, kun koululikkana ihmettelin lehtien kirjoituksia, joissa varoteltiin vaimoja ärhentelemästä, koska se ajaa miehet kotoa kapakoihin.
Ihmettelin, miksi ei vaimo voi suuttua miehelle, kun siihen on syytä, sillä totta kai hän purkaa kiukkunsa johonkin, eli lapsiin.
Mahtoi se olla aikaa!

Sitten syyllistettiin vaimorukat vielä, kun eivät jaksaneet olla hehkeinä ovella hymyilemässä, tuli armas kotiin sitten missä kunnossa tahansa.

http://www.mtv3.fi/koti/arki/artikkeli.shtml/2011/03/1291580

Palatkaamme hetkeksi 50-luvun kotirouvan päiväjärjestykseen...