Henkimaailman asioita?

Australian aboriginaaleilla on hyvä ajatustapa. Ennen syntymää olemme unimaassa ja kuoltuamme palaamme sinne!

Minä sain kerran unessa puhelun tädiltäni sieltä toiselta puolen. Olin ilahtunut soitosta. Hän sanoi voivansa hyvin.
Sanoin, että minulla on ollut häntä ikävä, ja sitten onneton menin kysymään: "Millaista siellä on?" Tuut, tuut, puhelu katkesi siihen. Kaduin katkerasti, että olin mennyt kysymään, ymmärsin, että se ei ollut mitenkään sopivaa, ja niin yhteys katkesi.
Osaisin kyllä nyt paremmin sovittaa sanani, jos vielä tuonpuoleisesta puhelun saan.

Mutta ehkä ja varmaankin ei olekaan tarkoitus, että tiedämme mitä SITTEN tapahtuu. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä kiinnostuneenpana asiaa ajattelee ja pelko katoaa. Jätämme jälkeemme vain tämän maisen tietokoneemme kuoren, ja sen salaperäinen sisällys bitteineen pääsee lepattamaan mihin ikinä haluaa kaikkine tietoineen ja muistoineen.

Äitini kuolemaa seuraavana aamuna heräsin unesta äitini lauluun. Hänellä oli kaunis sopraano ja hän lauloi erästä virttä. Harmitti kun en pannut muistiin tuon virren numeroa, sillä niin kävi että sen unohdin vuosien varrella. Muistan kuinka heräsin äkisti ja pomppasin istumaan ja sanoin miehelleni että äiti lauloi. Se oli niin toden tuntuista, että pani ajattelemaan.

Tyttäreni kertoi nähneensä isän hänen kuolemansa jälkeen. Sekin oli niin toden tuntuista hänestä. Meidän makuukamarin ja tyttären huoneen välissä oli vaatehuone, jonne meni ovi kummastakin huoneesta. Hän kertoi kuinka isä seisoi siinä vaatehuoneen ovella hymyillen tumma puku ja valkoinen paita päällä ja kravatti kaulassa. Kyllä hänkin oli ilmeisesti torkuilla ollut vuoteellaan ja sitten sellaisen harhanäyn näki. Mene ja tiedä.

beataB* kirjoitti:

Näin äkkiseltään tietokonevertauksessa kääntäisin, että kuoret tipahtavat,
mutta sisin jää. Meniköhän ihan pieleen?
Eihän sielua voi tappaa? Uskon, että henki erkanee mutta ruumis jää.
Kaikki hyvät asiat ja ajatuksen jäävät olemaan avaruuteen.

Tarkoitin, että sielu siirtyy jonnekin muualle, kuoret kuopataan.
Tietokoneen muistista häviää kaikki tai tyhjennetään, mitä kuorien sisällä on ollut,
jonnekin - ehkä zyberavaruuteen - ja kuoret jäävät. Se, mitä kuorien sisällä on
ollut, ei näy. Sen enempää kuin ihmisen sieluakaan. Mutta jonnekin ne ovat vaan
hävinneet, näkymättömiin.

Kiitos beataB tuosta Leinon runosta! Kaivelin heti runokirjan Kauneimmat Runot esille!

Näin äkkiseltään tietokonevertauksessa kääntäisin, että kuoret tipahtavat,
mutta sisin jää. Meniköhän ihan pieleen?
Eihän sielua voi tappaa? Uskon, että henki erkanee mutta ruumis jää.
Kaikki hyvät asiat ja ajatuksen jäävät olemaan avaruuteen.

Poismenneet voivat tulla uniimme.
Hehän ovat vapaat ruumiin kahleista.
Kaunista, että tapasit äitisi.

Leinon sanoin:

”min verran meissä on lempeä,
sen verran meissä on iäistä,
sen verran meistä myös jäljelle jää,
kun päättyvi päivä tää.”

Oli laitettava tuo alkukin

Aurinkolaulu
”Näin lauloin ma kuolleelle äidillein
ja äiti mun ymmärsi heti.
Hän painoi suukkosen otsallein
ja sylihinsä mun veti:
»Ken uskovi toteen, ken unelmaan,
viis siitä, kun täysin sa uskot vaan,
sun uskos se suurin on totuutes –
usko, poikani, unehes!»
Miten mielelläin, niin mielelläin
hänen luoksensa jäänyt oisin
luo Tuonen virtojen viileäin,
mut kohtalot päätti toisin.
Vielä kerran viimeisen viittasi hän
kuin hän vain viitata tiesi;
taas seisoin ma rannalla elämän,
mut nyt olin toinen miesi.”

Onko ikinörteissä ketään, joka uskoo tuonpuoleiseen elämään tai että
ihmisen sielu siirtyy uuteen ulottuvuuteen, jonkunlaiseen zyberavaruuteen
kuoleman jälkeen? Voisiko kuolemaa verrata tietokoneeseen (nörttejä
kun ollaan), josta häviää kaikki tiedot jonnekin ja jäljelle jää vaan kuoret?

Minulla on jotakin hämäräperäisiä tietoja muistissani, että kuolleet voivat
näyttäytyä jollain tavalla omaisilleen, ennenkuin ne on siunattu haudan
lepoon. Miten lienee sen asian kanssa, mutta minä näin kummallisen unen
äitini hautajaispäivää edeltävänä yönä, aivan aamutunneilla koska olin
nukkunut huonosti.

Seisoin muka keittiössäni tiskipöydän ääressä. Ulko-ovi oli auki, sen edessä
oleva verho oli vedetty oven eteen. Joku koputti oven karmiin ja huuteli:
- Onko täällä ketään kotona? Yhtäkkiä oli eteinen täynnä ihmisiä, joitten
kasvoja en erottanut, mutta näin äidin, joka tuli keittiöön. Hän oli nuori ja
kaunis, ei ollenkaan sellainen kuin oli tottunut viimeaikoina näkemään, mutta
tunsin hänet äidiksi.
Minä hämmästyin kovin ja aloin päivitellä: - Tämä ei voi olla totta, että sinä
seisot siinä ilmielävänä ja minun piti järjestää sinulle muistohetki sillä aikaa
kun toiset hautaavat sinut! Saanko minä halata sinua, että tiedän että sinä
todellakin olet siinä!
Äiti ei sanonut mitään, mutta näytti iloiselta ja tuli minua kohti. Kun halasin
häntä, niin hän ikäänkuin suli käsissäni ja katosi, samoin seurueensa.
Heräsin siihen ja olin aivan ymmälläni koska uni oli niin todellisen tuntoinen.

Järjestin sitten muistotilaisuuden tuolla järven rannalla. Olin ensin aikonut
valita paikan, missä minulla olisi ollut näköyhteys lehmihakaan, koska lehmät
olivat äidin lemmikkieläimiä.
Juuri sillä hetkellä kun tiesin, että hautausseremoniat alkoivat Suomessa,
kuulin äänekästä ammumista järven toiselta puolelta! Hymyilin itsekseni.
Minulla oli mukana äidin kuva, jossa hän piteli minua kastepäivänäni. Kuvan
laitoin pöydälle, lämpökynttilä palamaan. Musiikkia oli mukana, sekä urku-
että kantelemusiikkia.
Siitä hetkestä jäi valoisa muisto.