Talvisodasta 75 v.

Tästä tuli mieleeni pikkuveli Iili, joka aikanaan ehkä nelivuotiaana kertoi muisteluksia ennen syntymäänsä taivaan kodissa:
"Siellä oli iso ruokasali." Ja naama rypyssä: "Kyllä oli rumat huonekalut."

Haha! Voin kuvitella kun pikku Ilma Inkeli lauloi sydämensä pohjasta "teikkalin taali on
tuulilta tulvaton",onnellisen tietämätön miten tulvaton paikka teikkalin taali oli!

Hyvästä muistista tuli mieleen kun pikkusiskoni (sisaruksista 4. )kertoi patkakielellä että
hän muisti kun äitiä ja isää vihittiin!
"Minä nulkatta ittua moolotin ja kuuntelin kun pappi lunnoili."

Olin pari kuukautta vailla kolme vuotta ja minulla on pieni välähdys Seiskarista evakkotaipaleelle lähdöstä. Höyrylaiva Suursaari evakuoi saarelaisia mantereelle. Isä oli sotaväessä äiti ja lapset, veljeni 15v ja nuorempi veljeni 10 kk. Muistikuva on sellainen että istun laivassa hyvin ahtaassa välissä ihmisten keskellä.
Kokoomaleiri oli jossain Kotkan lähellä ja sieltä on muistikuva kuinka äidin kanssa kuljimme hakemaan ruokaa ja lentokoneita lensi yläpuolella. Ihana lihasopan haju tuli nenääni, sen muistan. Olin kai kovin nälissäni.

Ensimmäisen talven asuimme Kotkassa päin Kannusjärvellä Einari Toikan talossa toisen seiskarilaisperheen äidin ja lapsien kanssa. Oli ollut erittäin ystävällinen sijoituspaikka meille. Kiitokset heille. Muistan tuon osoitteen, koska se oli ollut käsky iskostaa pienille oma nimi ja osoite, jos sattuisi vanhemmistaan eksymään. Minä muistan edelleenkin sen rotlan (ilma inkeli tolvali teikkali kannutjälvi pakkala einali toikan talo).

Olin kai hyvämuistinen silloin pikkuisena, koska osasin Seiskarin laulun sanat ja pravuudinumeroani lauloin aina setäni väelle heidän keinutuolissaan istuen kun yllyttivät, vaikken s ja r kirjaimia alle kolmivuotiaana osannukaan.  (teikkali te toomenlahten helmi te on, tun loitteheti kauat nään, ten lannoilta nyt täät ja melet laivokkaat en täiky tuota entinkää'än, teikkalin taali on tuulilta tulvaton.....)

Lokakuun viimeisenä päivänä 1939 oli lähtö ja vuonna 1949 muutimme omaan kotiin, joka rakennettiin Naantalin Luonnonmaalle. Sitä ennen ehdimme asua eri paikoissa Lounais-Suomessa ja pienen aikaa välirauhan aikoihin Kuorsalossa, saaressa Virolahden edustalla. Siellä kävin supistettua kansakoulua ensimmäisen luokan. Karjalaiset alkoivat välirauhan aikana palata entisiä sijojaan päin, me emme ehtineet kun paluu Lounais-Suomeen tapahtui äkkiä, sodan sytyttyä uudelleen. Oli onni päästä tälle alueelle koti rakentamaan, toinen vaihtoehto olisi ollut Porkkala. Muistan isän ja äidin tuon valinnan tehneen.

Monta muuttoa on elinaikana ollut, tässä viimeisessä kodissa jonka ostin vanhuutta silmällä pitäen olen asunut pisimpään 21 vuotta. Sitä en meinaa millään uskoa. Nuorempana aika kuluu hitaammin.

Ex mieheni oli veljensä kanssa sotalapsena Ruotsissa. Perhe asui
Alatorniossa, mutta kun äiti kuoli kolmannen lapsen synnytykseen ja
isä oli rintamalla ei ollut muuta neuvoa kuin lähettää pojat Ruotsiin.

Pojat olivat hyvässä perheessä, vanhempi veljistä omakotitalon ylä-
kerrassa asuvien isovanhempien luona ja ex mieheni alakerrassa
nuorenparin luona. Veljet saivat olla yhdessä, mikä ei aina ollut
itsestäänselvyys vaan sisarukset saatettiin erottaa toisistaan.
Ex mieheni ja hänen veljensä ovat kertoneet että vuodet Ruotsissa
olivat heidän lapsuutensa onnellisinta aikaa.

Sodan loputtua halusi isä pojat kotiin, kun oli löytänyt uuden vaimon
itselleen. Poikien sotavanhemmat olisivat adoptoineet pojat kun ei
heillä olut omia lapsia ja luulivat etteivät pystyisi saamaankaan lapsia,
mutta poikien isä halusi pojat takaisin.
Sotavanhempien suureksi iloksi ja yllätykseksi heille syntyi kaksi
poikaa, mutta sotalapset olivat heidän luonaan joka kesä.

Pojat eivät osanneet sanaakaan Suomea kun tulivat takaisin ja vanhemman
veljen piti aloittaa koulu ummikkona. He asuivat Pietarsaaressa, missä olisi
ollut mahdollista käydä ruotsalaista koulua, mutta isä halusi poikien "olevan
suomalaisia". Isän itsepäisyys johti siihen, että pojat eivät ikinä
oppineet kunnolla kumpaakaan kieltä. Kesät he viettivät Ruotsissa ja
ehtivät unohtaa sen vähän suomen mikä oli talven aikana tarttunut
päähän. Keskenään he puhuivat ruotsia.

Muutenkin poikien elämä oli muuttunut ristiriitaiseksi, kun eivät tulleet
juttuun äitipuolensa kanssa. Yläasteen jälkeen he olivat enemmän tai
vähemmän heitteillä ja hakivat turvaa sotavanhempiensa luona Ruotsissa.

Minulla oli työtoveri, joka oli ollut vuosikausia Ruotsissa kohtalaisen varakkaassa perheessä, jonne hän olisi halunnut jäädäkin kun lapsia alettiin palauttaa. Ei onnistunut, ja niin hän joutui palaamaan kotiin, missä leskiäiti Helsingin puutaloalueella Vallilassa asui useamman lapsen kanssa huoneessa ja keittiössä. Ruoka oli kortilla ja rahaa ei juuri ollut.
Tulokas ei osannut sanaakaan suomea, ja sitä ei perhe ymmärtänyt, vaan piti häntä ylpeänä ja ilkeänä. Olihan hän ollut jo kouluikäinen, kun oli joutunut lähtemään Ruotsiin.

Myöhemmin hän kyllä oli tyytyväinen paluuseensa. Äidinkieli palautui nopeasti. Hän oli täysin kaksikielinen. Suhteet Ruotsin perheeseen säilyivät ja hän kävikin siellä lomilla ja joskus oman perheensäkin kanssa.

Niitä lapsia ei kukaan lohduttanut eikä opastanut maan tavoille. Pidettiin selvänä, että lapsi oppii ja sopeutuu, eikä menneistä puhuta, lapsi unohtaa.

Aika kauheaa.

Muistan minäkin nuo sota-jermujutut. Kun oli pari äijää yhdessä niin
juttu alkoi lentää. Terapiaahan se oli, se on ymmärretty  jälkeenpäin.
Ei voi kuvitella kuinka tämän päivän nuoret miehet kestäisivä sodassa
niissä olosuhteissa missä heidän vaarinsa saivat olla monta vuotta.

Ei ollut minkäänlaista apua rintamalla. Traumapsykologia oli tuntematon
käsite. Ja jos joku näytti pelon ja väsymisen merkkejä annettiin heille
lääkkeitä, jotka tänä päivänä luokitellaan huumeiksi. Huumeita ja alkoholia
jaettiin miehistölle, että pysyivät jotenkin kasassa ja pystyivät rentoutumaan
tulitusten välillä.  Ja joiltakin meni hermot niin että sekoilivat ja karkasivat,
mutta kiinnijäätyään asetettiin seinää vasten ja ammuttiin.
Suomalaisen miehen oli vaan kestettävä.

On totta että naiset on unohdettu kokonaan. Heille jätettiin päiväkäskyllä
vastuulle että perheet pysyvät koossa ja että miesten palaaminen arkipäivään
onnistuu.  Naisten kärsimykset kestivät vuosikymmeniä sodan jälkeen.
Ei taida olla Suomessa montaakaan muistomerkkiä naisten kunniaksi. Se, mikä
tulee mieleen, on Marsalkan päiväkäsky äideille kirkkojen seinällä. Kai se on
vieläkin suomalaisissa kirkoissa?
Naisia ei paljon palvella, on totuttu että nainen ei valita, vaan vaikenee
seurakunnassa.

Lapset on myös unohdettu täysin. Sotalasten kohtalosta on kirjoiteltu ja
tiedetään että ero tutusta ympäristöstä ja vuodet vieraassa massa ovat jättäneet
jälkensä.
Nekin lapset, jotka saivat olla kotona, ovat saaneet oman osansa ja vievät
traumoja sukupolvelta seuraavalle, koska kierrettä ei ole ymmärretty katkaista.

Tuo on asia, josta vasta viime vuosikymmeninä on jotain ymmärretty.
Muistan lapsena, kuinka miehet keskenään aina puhuivat sodasta. Kun tapasivat uusia ikäisiään, tai harvemmin vanhoja tuttujaan, niin ainoa puheenaihe oli sota. Ihmettelimme sitä aina ja vähän naureskelimme noita sotaan juuttuneita jermuja.
Ei sitä käsitetty, että se oli juuri sitä terapiaa, jota miehille olisi pitänyt ihan virallisesti järjestää sodan päätyttyä. Käskettiin vaan elää normaalia elämää, ja viinan tuella sitten se tapahtui tuhansissa perheissä.

Se mikä minua on niin ruvennut kismittämään, on tämä sotaveteraanien rahankeräys. Miksi vain niille veteraaneille, jotka sotivat? Veteraaneja ovat myös kaikki sen ajan vaimot ja lapset, mutta ei heidän ahdistuksestaan ole mitään piitattu. Sotaveteraaneille on kerätty rahaa 70 vuotta, olisi jo aika tukea heidän perheitäänkin.
Ehkä tuetaan, en tiedä, jotenkin vain tuntuu, että olisi siitä enemmän puhetta, jos heillekin olisi kuntoutukset ja hoitopaikat.

En muista minäkään, mutta olen laskenut että minut oli laitettu alulle elokuun
kuutamoissa 1939 kun isä oli saanut kutsunnon. Isosisko oli täyttänyt 1 vuotta
syyskuussa.

Perheemme asui maalla Kiuruvedellä, eikä minulle ole jäänyt mitään kauhukuvia
sota-ajalta, ei senkään jälkeen kun on alkanut jotakin muistaa. Elämä oli
turvallista äidin ja mummon hoivissa.
Sota alkoi useimmissa suomalaiskodeissa toden teolla vasta sen jälkeen kun sota
rintamalla loppui ja traumaattiset miehet kotiutettiin, eikä heille ollut mitään apua
tarjolla päästä traumoistaan eroon. Sota varjosti perheitä ja on varjostanut
muodossa tai toisessa vielä jälkipolvissakin, aivan sen takia että mistään ei
saanut edes puhua.

Itse en muista sodan alkua, sitä ei kai hiljaisella kylällämme tajuttu, mutta mieheni kertoi seisseensä kotikadullaan Helsingin Käpylässä, kun näki venäläisten pommikoneiden muodostelman taivaalla, ja sitten kuului pommitusten räjähdykset keskikaupungilta.
Minun mummuni oli juuri ylittämässä Hankkijan aukiota, kun siihen putosi pommi. Aukion keskellä sijainnut salava suojasi mummun sirpaleilta, mutta kaatuessaan hän löi päänsä niin pahasti katuun, että kuoli kuukautta myöhemmin aivoverenvuotoon, 30.12.39.
Mummuni oli yksi sodan ensimmäisistä uhreista.

Salava eli vielä n. 70 vuotta, kunnes se hurjassa talvimyrskyssä kaatui 30.12. vuotta en nyt muista. Onneksi yksi sen oksista saatiin kasvamaan, niin että salava on nyt entisellä paikallaan ja kasvaa siinä hyvin.