Perinteitä

Minulla on tallella neljä vanhaa nukkea: oma vauvanukkeni 50-luvulta, kummitädiltä peritty vauvanukke 60-luvulta, poikani neekerinukke 70-luvulta ja sukulaistytöltä isomummilaan unohtunut barbinukke 80-luvulta. Istuvat sohvalla ikäjärjestyksessä yläkerran "museohuoneessa". Sinne olen kasannut kaikkea vanhaa, jota en ole hennonnut hävittää.

Eilen tuli neljä naapurin lasta myymään mausteita leirikoulun tukemiseksi. Kun kaupat oli tehty, kysyivät pääsisikö museossa käymään. Ovat tienneet museosta, mutta eivät olleet siellä aikaisemmin käyneet. Oli mielenkiintoista nähdä, miten vanhat nuket lapsia kiinnostivat. Varovasti ja hellästi niitä silittelivät ja ikää ihmettelivät. Onhan oma vauvanukkenikin jo yli kuusikymppinen.

Niin se on, että jos lapsena ei saanut nukeilla tarpeeksi leikkiä niin tässä iässä saa - eikä kukaan naura.

Kyllä, totta kai on ihanaa olla perinne. Otin sen suurena kohteliaisuutena.

En todellakaan tiennyt, että meillä käyminen oli hänen elämässään jännittävä tapahtuma, vanhojen tavaroiden keskelle. Kun oikein mietin, niin niinhän se on, että asuntomme on täynnä edellisiltä polvilta perittyjä huonekaluja ja muuta roinaa, josta en pysty eroamaan.
Onneksi en ollut hävittänyt sitä perinnekirjaa!

Eikös olekin hauskaa olla perinne? Itse en tiedä, olenko perinne vai mikä, mutta
olen kuulemma se täti joka OSASI leikkiä ja keksiä kaikenlaista hauskaa ajankulua.
Olen miettinyt mistä se mahtaa johtua, että minusta tulee aina lapsellinen lasten
seurassa. Ehkä se johtuu siitä, että tuntui ettei lapsena saanut leikkiä tarpeekseen.
Muistan että minulla oli vintillä piilotettuna nukke, jolla leikin salaa aina kun oli
tilaisuutta. Minulle olisi naurettu jos olisin leikkinyt sillä toisten nähden. Olinhan jo
iso tyttö.

Sisarusteni lapset muistelevat aina tavatessa, mitä kaikkea tehtiin yhdessä. Lapset
ovat 9-53 ikävuosien välillä.
Viimeksi olin kotimiehenä veljen perheessä ja 9-vuotias olisi halunnut että olisin
jäänyt heille asumaan pysyvästi.

Pääasia, ettei käy mielessä että nyt se kauhea täti tulee käymään!

Kävi tänään ilmi, että olen perinne.
Sukulaistyttö syntyi, kun olin jo viisissäkymmenissä. Olen tietenkin ollut hänelle aina vanha sukulaistäti, jonka kodissa on ollut jännä käydä, kun siellä on kaikki ikivanhaa.
Tänään hän - kolmekymppinen rouva - kävi kahvilla ja siinä jutellessamme hän kysyi, onko se satukirja vielä tuossa hyllyssä. Hän muisti lapsuudestaan asti, että hän oli selaillut jännittävää vanhaa satukirjaa joka kerran kun on kylässä käynyt. Sanoin, että siellä se varmaan on edelleenkin, ja vieraani paneutui satukirjaan antaumuksella.
Kirja on painettu v. 1960 Merkillinen lipas, jossa on vanhoja perinteisiä satuja.

Omaa ikää ei huomaa.