Vanhoina hyvinä aikoina

Katleija kirjoitti:

Frederiikka kirjoitti:

Taidekeskus Salmela Mäntyharjulla on minulla tämän kesän "päivän retki" suunnitelmissa.

Jos menet sinne 8.7, voimme treffata.

Vau! Se kruunaisi kesäretkipäiväni. Kahvit voitaisiin juoda vaikkapa Salmelan "Kesäheinässä".



Katsotaan ja muistiin kirjataan!

Frederiikka kirjoitti:

Taidekeskus Salmela Mäntyharjulla on minulla tämän kesän "päivän retki" suunnitelmissa.

Jos menet sinne 8.7, voimme treffata. Olavinlinnasta palattuamme poikkeamme siellä. Viime kesänä oli Retretti vuorossa.

Katleija kirjoitti:

Valtava yhden ihmisen kunnioitusta herättävä elämäntyö. Hän valmisti teoksensa "yhdestä puusta"...

Kiitos kuvista ja linkeistä! Olen surffaillut Eeva Ryynäsen nettisivuilla ja nauttinut. Mahtavaa!

Taidekeskus Salmela Mäntyharjulla on minulla tämän kesän "päivän retki" suunnitelmissa. Olen siellä muutamana kesänä käynyt. Elämys on aina ollut. Vanhat, hyvät ajat elävät siellä "miu-mau-mukkaa". Toivottavasti myös tänä kesänä.



[You must be registered and logged in to see this link.]

MdK kirjoitti:

Siellä käynti korvaa monet muut "tavalliset" taide-elämykset! Minä kävin siellä joskus 90-luvun alussa, kun Eeva Ryynänen vielä eli.

Tuo on totta, sellainen elämys se oli. Valtava yhden ihmisen kunnioitusta herättävä elämäntyö. Hän valmisti teoksensa "yhdestä puusta". Niin paksuja puita ei aina Suomesta saanutkaan, vaan hän hankki niitä Venäjältä ja Kanadasta.
Kävimme Turun työväenopistolaisten kanssa siellä Eeva Ryynäsen kuoleman jälkeen. Hänhän kuoli vuonna 2001. Hänet oli haudattu sen piharakennuksen edessä olevan kiven viereen.
Tästä, Kaukopään satamassa olevasta kannosta veisti taiteilija Eeva Ryynänen alttaritaulun Paaterin kirkkoon.
[You must be registered and logged in to see this link.]

mirjamarja kirjoitti:

Pääsenköhän ikimaailmassa tutustumaan Eeva Ryynäsen ateljeehen.

Siellä käynti korvaa monet muut "tavalliset" taide-elämykset!
Minä kävin siellä joskus 90-luvun alussa, kun Eeva Ryynänen vielä eli.
Hän puuhasteli "ateljeessään" = liiterissä ja sanoi että voimme mennä
katsomaan hänen asuntoonsa, jos kiinnostaa. Ensinnäkin pisti silmään
sisään tullessa kokonainen kelohonka, jonka toinen pää oli hellan pesässä
tulessa. (Tällä tavalla on nimikin, mutta eipä tule nyt mieleen.)
Eeva sanoi, ettei hänellä ole aikaa hypätä lisäämään puita pesään koko
ajan kun on jokin mielenkiintoinen työ menossa.
Kun kysyin eikö työ ole raskasta, niin hän sanoi ettei tarvitse lähteä
kuntosalille.

Hänen rakentamansa kirkko on kyllä käsittämätön teos. Jo kirkon ovet,
yhdestä kappaleesta veistetyt, ovat uskomattoman kauniit ja sokeakin
voi tunnustella kuinka silkin sileät ne ovat ja kaiverretut, sinne tänne
ripotellut kukkakset ovat myös kaikkia aisteja koskettavia.

Entäs sitten kirkon penkit! Yhdestä kappaleesta kaiverrellut, sileät ja
kaareviksi muotoillut, ikäänkuin suuri syli johon kävijä voi hetkeksi
istahtaa ja ihailla alttaritaulua, joka silmien eteen avautuu.

Lattiaparketista kertoi Eeva Ryynänen, että häneltä meni viikko asetella
palat niinkuin halusi. Parketin laittajalta oli mennyt kuukausi tehdä lattia
valmiiksi.

Kirkossa ei ollut mitään muuta, mikä olisi muistuttanut nykyajasta, kuin
Iittalan kynttilänjalat ja punainen kynttilä ja sen olisin halunnut
heittää pellolle.

P.S. Huomasin, että nämä kuvat voi suurentaa täyteen kokoon, jos haluaa,
kun klikkaa kuvan yläpuolella olevaa tekstiä.

Frederiikka kirjoitti:

Minäkin saattaisin asua nyt Floridassa, ellen olisi sanonut nuoruudessani ratkaisevaan kysymykseen EI.

Minulla on vanhoja kirjeita vuosisadan takaa, ja eräissä kirjeissä tulee ilmi tarina isotädistäni, joka suuttui sulhaselleen ja pakeni avioliittoa Amerikkaan. Oli sillä pari vuotta ja tapasi nuoren miehen, joka oli lähdössä Austraaliaan siirtolaiseksi. Isotäti oli jo naimisiin menossa, kun ikävä entistä sulhasta kohtaan kasvoi niin, että hänen oli pakko purkaa kihlaus ja lähteä kotiin Suomeen.
Pettynyt sulhainen lähti laivalla Austraaliaan ja hukkui haaksirikossa matkalla. Siinä olisi tätirukkakin mennyt, mutta hän tuli kotiin havaitakseen vain, että edellinen rakkaus oli mennyt avioon ja lähtenyt kotikunnailta muualle.

Niin se maailman meno heitteli torpankin tyttöä 1800-luvulla. Täti ei osannut vastata oikein oikeisiin kysymyksiin, ja niin jäi vanhaksi piiaksi koko iäkseen, poloinen.

Pääsenköhän ikimaailmassa tutustumaan Eeva Ryynäsen ateljeehen. Isäntä on aina lähdössä joka talvi, mutta kesäisin ei millään ehdi lähteä mökiltä minnekään. Ryynäsen taito puun käsittelyssä on varmasti ihan ainutlaatuista. Onhan näitä veistoksia sentään muuallakin voinut ihailla.
Tai onhan toki Tapperinkin puuveistokset ihania.
He molemmat ovat varmasti veistäneet puuta polven korkuisesta.

[You must be registered and logged in to see this link.]

Katsoin äsken pienen videoleikkeen Kain Tapperista Ylen Elävän arkiston
varastoista. Dokumentin on tehnyt monelle nörtille tuttu filmaaja.
Aika värikäs oli Tapperinkin tie kun hänen käsityksensä taiteesta ei
aina ollut yhteneväinen suuren yleisön konservatiivisten käsitysten
kanssa.

Heikki Turunen ja Eeva Ryynänen ovat inspiroineet taiteilijakoti Hupelin
rakentamiseen. Heikki Turunen on kaverilistallani Facebookissa, joten
hieman seurailen vanhan "ihailijani" elämää.

MdK kirjoitti:

[.... oli tämä Turunen
kirjoittanut palavan rakkauskirjeen minulle ...

Kumpa sitä 17-vuotiaana tietäisi saman kuin tässä iässä! Ajattele, millaisen elämän olisitkaan saanut elää Turusen rinnalla!


Mutta kun tarkemmin miettii, niin varmaankin olit oikeassa silloin. On se Turunen vain niin värikäs persoona, että siinä olisi rinnalla kulkijalla tekemistä.

Minäkin tutustuin opiskeluaikanani yhteen Kain Tapperiin. Hiljainen ja miellyttävä kaveri. Mitähän hänestäkin sittemmin tuli!

MdK kirjoitti:

Kyllä sitä oli kanttia joskus aikoinaan.

Sanopa muuta! Suomenkielessä on kaksi pientä sanaa KYLLÄ ja EI. Niiden käytöllä voi olla ratkaiseva merkitys koko elämään. Minäkin saattaisin asua nyt Floridassa, ellen olisi sanonut nuoruudessani ratkaisevaan kysymykseen EI.

Ihania Turusmuisteloita Sinulta, MdK. Vau!!!

Frederiikka kirjoitti:

Ahti Karjalainen oli valinnut kirjaan Heikki Turusen moniosaisen runon "Minun isäni maa". Runo on väkevä rakkaudentunnustus suomalaiselle maaseudulle ja suomalaiselle naiselle.

Tällaisia muisteloita sitä muistin lokeroista löytyy.

Nythän sinä Fredriikka, repäisit muistojen esiripun auki!

Tuo Heikki Turunen oli nuori "kolli", juuri ripille päässyt, tuli se musta rippipuku
päällään Lieksassa tanssilavalle ja tuli hakemaan minua, 20-vuotiasta tanssimaan.
Hän taisi kiinnostua minusta, koskapa oli urkkinut nimeni ja osoitteeni ystävättäreltäni
ja sillä aikaa kun olin Hämeenlinnan seminaarilla pääsykokeissa, oli tämä Turunen
kirjoittanut palavan rakkauskirjeen minulle ja postittanut sisareni osoitteeseen, minne
ystävättäreni tiesi minun menevän kokeitten jälkeen.
Vastasin hänelle että en vikittele lapsia...

Toisaalta - johtajaopettaja, joka oli pyytänyt lähtemään tansseihin - oli vanha ukko,
jo 29 vuotta (minä olin silloin 17 v)! Herrajestas! Minä sanoinkin hänelle, etten lähde
vanhojen ukkojen kanssa minnekään!



Kyllä sitä oli kanttia joskus aikoinaan.

Meillä oli kaksio myynnissä 1980-luvun alussa. Kyllä olin hämmästynyt, kun näytölle ilmestyi Ahti Karjalainen naisystävänsä, kirjailija Salme Sauren kanssa. Asuntomme kiinnosti kovasti Salme Saurea, koska kävivät peräti kolme kertaa sitä katsomassa. Eivät sitten kuitenkaan kaksiotamme ostaneet. Sen sijainti oli ilmeisesti liian keskeisellä paikalla. Karjalaisen ja Sauren suhde oli tuolloin vielä julkinen salaisuus. Ensimmäisellä näytöllä Karjalaisen musta lierihattu unohtui eteisen vaatenaulakon hyllylle ja sitä saimme ihailla monta päivää.

Minulla on vielä tallella Salme Sauren toimittama kirja "Runoni rakkaudesta". Kirja on mielestäni poikkeuksellisen rikas ja antoisa runokirja. Sataviisikymmentä suomalaista vaikuttajaa ja julkisuuden henkilöä on valinnut tähän teokseen runon, joka itse kullekin on ollut merkitsevin ja mieleenjäävin runo rakkaudesta. Ahti Karjalainen oli valinnut kirjaan Heikki Turusen moniosaisen runon "Minun isäni maa". Runo on väkevä rakkaudentunnustus suomalaiselle maaseudulle ja suomalaiselle naiselle.

Tällaisia muisteloita sitä muistin lokeroista löytyy.

Kummalliseksi sattumaksi lasken senkin, kun parilla matkalla Itävallassa törmäsin samaan henkilöön. Vuonna -90 Zell am Seessä ostoksilla tämä ihminen tuli juttelemaan, kun kuuli suomea puhuttavan. Hän oli käynyt Salzburgin musiikkijuhlilla. Hän oli kova puhumaan ja ehti kertoa olleensa Karita Mattilan laulunopettaja. Ei tässä mitään, mutta vuotta myöhemmin -91 Wienissä kun olimme lentoasemalla kotiin lähdössä, kohtasimme taas tämän saman henkilön. Kyllä me ihmettelimme tällaista sattumaa.

TV se temppuja tekee, rupeaa elämään sen maailmassa.
Kerran tuijotin aivan röyhkeästi rapuissa vatsaani tullutta miestä.
Aivojen raksuttaessa vimmatusti muistinystyröitä, kuka, mikä, ken,
missä olen tavannut tuon? Tuttu.

Mies sanoi kohteliaasti hyvää päivää.

Oli Johannes Virolainen ja tottunut tuijotuksiin.

Ei todellisuudessa tuttu.

Katleija kirjoitti:

Kyllä maailma on sitten pieni.

Aloin muistella kohtaamiani julkkiksia ja löytyyhän niitä niin Suomesta kuin lomamatkoiltakin. Toimittaja Pekka Oksalasta tuli kuin työkaveri, kun aamuisin bussipysäkillä kohtasimme. Sympaattinen herrasmies. Taisi muuten tämäkin tuttavuus alkaa minun tuttavallisesta "heistäni".

Lomamatkoilta muistuu mieleen Åke Lindman ja Pirkko Mannola tyttärensä kanssa. Seutulan lentokentällä törmäsimme toisiimme jonossa lähtöselvitykseen. Åke oli saattelemassa. Pirkko tyttärensä kanssa oli lähdössä Kyprokselle, jonne minäkin perheeni kanssa suuntasin. Usein lomakohteessamme kohtasimme. Olivat valinneet luxus-hotellin täysihoitoineen, joka osoittautui kaikkea muuta kuin lomaksi. Piti pukeutua joka illalliselle. Pirkko vaihtoi hotellia. Rannan hiekkaleikeissä lasten kanssa sitten tavattiin rentoutunut Pirkko tyttärineen ilman pukeutumishuolia.

Marita Nordbergiin miehensä kanssa törmäsin Playa Del Inglesissä tuon tuosta. Kerran osuttiin myös samalle retkelle saarikierroksella. Halusin antaa julkkikselle yksityisyyden ja pidin etäisyyttä. Pakko myöntää, että tarkkailua silmäetäisyydellä kyllä oli.

Maailman pienuutta osoittaa sekin, että pari kertaa olen törmännyt lomakohteessa työtovereihin. Alkushokista selvittyä ihan mukavia muistoja noistakin on jäänyt. Mutta, mutta - kukapa meistä lomallaan "töihin" haluaisi palata.

Frederiikka kirjoitti:

Moikkasitko kuin vanhaa tuttua?

Niin hölmistyimme varmaan, että emme hoksanneet, vaan sai Urpo vaimoineen (oletan) juoda kahvinsa rauhassa. Kerran minäkin heiluttelin kättäni ja hymyilin kun Heguli alias Helge Herala ajoi autolla vastaan juhannusaattona Naantalissa vuosia sitten. Silloin Heguli esiintyi humoristisessa sketsisarjassa Valehtelijoiden klubi tv:ssä. Eikö tuo huomannut vai tollaisiako ne koomikot ovatkin tosikkoja siviilissä, kun ei hymyn häiväkään naamalle tullut. Äskettäinhän hänkin manan majoille on siirtynyt.
[You must be registered and logged in to see this link.]

Katleija kirjoitti:

Kyllä hämmästyimme matkatoverimme kanssa Roomassa, kun näimme Urpo Martikaisen nauttimassa kahvilan ulkopuolella pöydässä kahviaan. Kyllä maailma on sitten pieni.

Moikkasitko kuin vanhaa tuttua? Minulle oli käydä niin, kun törmäsin Helsingissä asuessani bussipysäkillä Urpo Martikaiseen. Hymystä päätellen hän jopa osasi odottaa tuttavallista tervehdystä. Nyökkäys tervehdykseksi ja jutustelua "hyvää päivää kirvesvartta"-tyyliin siinä bussipysäkillä tarinoimme.

Julkkikset taitavat olla tottuneita siihen, että ihmiset suhtautuvat heihin kuin vanhoihin tuttuihin. Hannu Taanilalle sanoin kerran "Hei", kun kohtasimme Museokadulla Hesassa. Nolostuin. Taanila moikkasi iloisesti oman "heinsä" ja purskahdimme yhdessä nauruun.

Frederiikka kirjoitti:

Täytyy sanoa, että kyllä uutisankkurillamme pysyy myös pensseli kädessä. Kerrassaan ihastuttavia akvarelleja niin aiheiltaan kuin väreiltäänkin! :

Kyllä hämmästyimme matkatoverimme kanssa Roomassa, kun näimme Urpo Martikaisen nauttimassa kahvilan ulkopuolella pöydässä kahviaan. Kyllä maailma on sitten pieni. Hän palasikin samalla lennolla kotiin kun mekin.

faari kirjoitti:

Tositaiteilijoista sattui silmiin autistisen maalarin [You must be registered and logged in to see this link.] - Osaa maalata, vaikkei muuta osaakaan!

Mahtavaa! Tässä toinen ihmettelyn aihe. Autistinen taiteilija, Stephen Wiltshire kykenee piirtämään New Yorkin muistista 5,5-metriä leveälle kankaalle.

Mies lensi 20 minuuttia New Yorkin yllä, jonka jälkeen hän piirsi panoramateoksen lintuperspektiivistä. Suurin osa miehen piirtämistä rakennuksista on juuri saman näköisiä kuin ne luonnossakin ovat. Myös mittakaavaltaan teos vastaa pitkälti todellista New Yorkia.

Lontoossa kasvanut Stephen Wiltshire kuuntelee 70- ja 90-lukujen musiikkia työstäessään taideteosta. Hän piirtää ensin ääriviivat ja suuret maamerkit ennen kuin siirtyy detaljien piirtämiseen. ( DailyMail)

Ihmeellinen on autistin maailma. Taide ei todellakaan tunne rajoja.

Minä ostin tuon Martikaisen maisemakirjan kun se ilmestyi. Pärjäisi vaikka ammattitaiteilijana.
Tositaiteikijoista sattui silmiin autistisen maalarin [You must be registered and logged in to see this link.] - Osaa maalata, vaikkei muuta osaakaan!

Eilen satuin katsomaan Huomenta Suomi- ohjelmaa TV:stä. Siinä tuli mielenkiintoinen haastattelu suositusta MTV3:n uutisankkurista Urpo Martikaisesta, jonka harrastuksena on akvarellien maalaaminen. Hän on julkaissut akvarelleistaan myös kaksi kirjaa "Minun maisemani" ja "Vanhoina hyvinä aikoina", joista viimeksi mainittu on juuri ilmestynyt. Akvarellit ovat syntyneet mielikuvista, joihin mennyt maailma on tallentunut lämpimin värein.

Täytyy sanoa, että kyllä uutisankkurillamme pysyy myös pensseli kädessä. Kerrassaan ihastuttavia akvarelleja niin aiheiltaan kuin väreiltäänkin!


"Akvarelli syntyy tunteista ja elämyksistä.” ( Urpo "Upi" Martikainen )


Huomenta Suomi: TV-ohjelma [You must be registered and logged in to see this link.]
Muistojemme Mikkeli: kuvia näyttelystä [You must be registered and logged in to see this link.]
Apu-lehti: Urpo Martikaisen haastattelu [You must be registered and logged in to see this link.]